Siinä se sitten on, Wii Music, maailman typerin peli, jossa ei tarvitse kuin huiskia kapuloita ja leikkiä soittavansa. Naurakaapa oikein kunnolla vanhuuden höperöksi hurahtaneen pelimaailman ”jumalan”, Shigeru Miyamoton, uusimmalle luomukselle. Jos kuitenkin heitetään ennakkoluulot syrjään ja perehdytään siihen, mitä pelissä todella tehdään…

Miyamotolle totinen paikka

Toden totta, söin sanani. Lupasin muutama kuukausi sitten, etten ikimaailmassa hankkisi Wii Musicin kaltaista naurettavaa peliä. Tässä sitä kuitenkin ollaan, eikä minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin paljastaa teille, lukijat, että mihin sitä lankesinkaan.

Wiin musiikkipelin peluu jakautuu kolmeen osioon: minipeleihin, soittotunteihin ja jammailuun. Kaikki tilat edistävät omalla tavallaan pelaajan musiikkitaitoja. Minipelit kehittävät rytmitajua, soittotunnit opettavat Wiimotella soittamiseen liittyviä kikkoja, sekä musiikin perusteita, ja jammailu on käytännön harjoitusta.

Minipelejä on kolme kappaletta. Ensin on Open Orchestra, jossa pelaaja on suuren orkesterin kapellimestari. Tarkoitus on heiluttaa tahtipuikko-motea tasaiseen tahtiin, jotta musiikki pysyy rytmissä. Luonnollisesti heiluttamalla hitaaseen tahtiin soittaa orkesterikin hitaasti ja nopeasti heiluttamalla päinvastoin. Orkesteri kuitenkin otti yllättävän tarkkaan sen, jos Moten heilutustahti muuttui ja kappaleen sain tosi, siis tosi helposti sekavaksi. Tässä sai kuitenkin fiilisteltyä oikein olan takaa – The Wind Wakerin oppien mukaan…

Handbell Harmony on toinen kolmesta minipelistä. Siinä otetaan kilikellot kauniisiin käsiin ja sitten sanamukaisesti soitetaan harmoniassa kolmen muun kilisyttelijän kanssa. Peli on sukua siinä määrin Guitar Herolle, että kun peli antaa soitettavia nuotteja, on soiton osuttava tarkasti kohdalleen annettujen nuottien kanssa. Olin kuitenkin kuolla tylsyyteen, sillä tämä peli on yksin pelattaessa kuiva kuin mikä. Haastavuutta sai säädettyä toki lisää, mutta minulla nyt ei pelin idea sytyttänyt yhtään.

Perfect Pitch olikin sitten todellinen musavisa ja ylivoimaisesti Wii Musicin haastavinta antia. Pelin haasteet kysyvät hyvää sävelkorvaa, sillä pelaajan on esimerkiksi tunnistettava viidestä eri soittajasta ne kaksi, jotka soittavat samankorkuisen nuotin – lisäksi on osattava sijoittaa sointuja ns. piano rollissa oikealle paikalleen niin, että muodostuu kappale.

Luovaa hulluutta

Jammailu perustuu siihen, että pelaaja soittaa kappaleita läpi huvin vuoksi, vaikka tähtäimessä voikin olla muun muassa hyvä musiikkivideo. Musiikkivideoon tallentuu pelaajan soitto, ja sitten, kiitos WiiConnect24:n, voi niitä lähettää kavereille joko haasteina tai vain pällisteltäviksi taidonnäytteiksi. Musiikkivideon taitopuoli on sitä, että pelaaja soittaa kappaleen jokaisen kuuden eri instrumentin itse haluamallaan tavalla, ja parhaimmillaan kokonaisuus on loistava remix Wii Musicin tarjoamasta kappaleesta. Peli tarjoaa jo ennestään litanian valmiita tyylejä ja mahdollisuudet muuttaa tempoa, jotta biiseihin saa helposti persoonallisuutta, vai miten omaperäiseltä kuulostaa Legend of Zelda –tunnari Japanilaisilla kansansoittimilla kaksi kertaa nopeammalla tempolla?

Wii Musicin hieno ominaisuus onkin se, että kappaleet voi soittaa miten parhaaksi katsoo. Peli antaa oletusnuotit, jotka näyttävät milloin soittaa, mutta niiden välissä pelaajalla on aivan vapaat kädet ja voi siis soittaa mitä sontaa huvittaa ja sotkea kappaleen kuten tahtoo – täyttää vaikka välisoiton rumpusoololla, jossa hakkaa pelkkiä lautasia. Peli myös tyrkyttää kappaleen tempoa Wiimoten kaiuttimesta, josta se on paljon helpompi hahmottaa kuin TV-ruudulla pomppivista Be-pop-ukkeleista, jotka hyppivät ruudun oikeassa alakulmassa rytmissä.

Luke, teit virheen! Väärin, väärin!

Huvipuoli jammailussa taas on sitä, että valitaan kappale ja otetaan porukalla muutamat soittimet ja vedetään improvisaationa mahdollisesti täydellisen epävireessä soiva Mute City -tunnusmusiikki. Ainakin itse sain hupia siitä, kun minä tai kanssapelaajani soitti epävireessä ja biisi kuulosti juuri ja juuri alkuperäiseltä, kiitos muutaman tietokoneen soittaman instrumentin. Muuten kappale olikin täysi fiasko. Hauska kesti oman aikansa, kunnes kaikki kivat biisit oli soitettu puhki, eikä Joutsenlampi tai mikään muu klassisen puolen tylsä kappale millään houkutellut. Tästä ainakin huomasi, että biisivalikoima ei ole kovin kaksinen. Itse olisin kaivannut soitettavaksi lisää Nintendon ikivihreitä klassikoita tai muuta populaarimusaa, jonka olisi edes jotenkuten tuntenut, vaikka sitten ostamalla Pay & Play –ominaisuuden kautta.

Siirtykää syrjään ja katsokaa ammattilaista!

Soittotyyppejä Wiimotelle ja Nuntsalle on pääasiassa neljä. Niitä ei ehkä kannattaisi selittää, sillä parhaan ilon saa siitä, kun miettii miten oikeaa soitinta soitetaan ja yrittää sitten sovittaa Wiimoten liikkeet sen mukaisesti. Ehkäpä simppelimpiä ovat kielisoittimet, joiden kanssa Wiimotea huiskimalla rämpytetään kieliä ja Nunchuk säätelee muita hienouksia. Puhallinsoittimien kanssa Wiimoten pää viedään suun luo ja 1- ja 2-napit antavat nuotin. Soittimen asento määrittää nuotin voimakkuuden, eli jos pidät Wiimotea hampaiden välissä ja osoitat kohti kattoa, niin saksofoni soittaa kovaa.

Sitten on rumpu-/kosketinsoittimet, joissa Motella ja Nuntsalla hakataan rumpuja tai naputetaan koskettimia. Viimeisenä ovat viulunkaltaiset soittimet, joiden soittaminen vaatii kielen valintaa Nunchukin takanapeista ja jousen asemaa ajavan Wiimoten vetelyä pitkin soittimen kieliä. Melkein jokaista soitinta voi myös soittaa pelkällä Wiimotella, mutta se käsittää melkein pelkästään ohjaimen ravistamista, ilman mitään ”simuloidun soittamisen” tunnetta. Näiden tyylien lisäksi on vielä muutama ”musta lammas”, mutta pääasiassa nämä ovat perus soitintyylit.

Soittotunneista viis. On improvisoinnin aika!

Wii Music tukee edellisessä Wii-sarjan pelissä debytoinutta Balance Boardia rumpusetin kanssa. Pelaaja käyttää tasapainolautaa bassorummun ja hi-hatin pedaalien hallitsemiseen. Wiimotea ja Nunchukia hakkaamalla iskut ohjautuvat automaattisesti virveliin ja hi-hatiin. Kun sitten painetaan tietty nappi pohjaan ja lyödään, niin isku ohjautuu esimerkiksi lautasiin tai tom tomeihin. Harmi vain, että tätä pääsee käyttämään vain rajoitetussa pelitilassa, eikä se sovellu kimppapelaamiseen. Peli tarjoaa Wii-rumpusetille myös soittotunteja, jotka venyttävät pelaajan taidot äärirajoille. Itse en tähän päivään mennessäkään ole vielä läpäissyt kaikkia soittotunteja, sen verran haastavaa kamaa ovat ne.

Simppelissä paketissa simppeli peli

Vaikka puhutaankin Wii-pelisarjan luvatusta osasta, ei silti suota odotella liikoja. Peli on audiovisuaalisesti köyhä siinä missä Wii Sportskin. Pirteä värimaailma, simppelit Mii-ukkelit, toisia se ilahduttaa, toisia se oksettaa. Musiikkipuolella on se ongelma, josta jokaiset ovat lukeneet jo tuhansista peliarvosteluista, joissa tarkoitus on ollut lytätä koko peli. Soittimista pääsevä äänen laatu on erittäin kuraista joissain tapauksissa. Se ei sinänsä häiritse tällaista Nintendo-pelaajaa, joka ei koskaan teräväpiirtoa ole nähnytkään, mutta kun se niin monissa tekstinpätkissä on mainittu, niin olihan se melkein väkisin pysähdyttävä katsomaan, että onko todella näin.

Wii Music ei ehkä ideansa puolesta kuulosta yhtään hardcorelta, mutta pelin sisään pääseminen vie todella paljon aikaa, ja soittomekaniikan epäkaavamaisuuden takia sen hallitseminen vaatii harjoittelua siinä missä speedrunnauskin. Pelin erikoisuuksien avaaminen, kuten joidenkin kymmenien soittotuntien ja salattujen soittimien hankinta ei ole ison urakan takana, joten pelin paino jääkin siihen, että onko huvikseen soitteluun intoa, tai onko kaveria, jonka kanssa tehdä/vaihtaa hienoja soittopätkiä. Jos innostus kuolee pois äkkiä, on peli lyhyt lysti, mutta niille kenellä musisointi-intoa piisaa, on Wii Music oiva peli.