80-luvulla debytoineet muuntautuvat jättiläisrobotit ovat kerinneet luomaan jos minkälaisia inkarnaatioita alkuperäisen sarjan pohjalta. Allekirjoittanutkin on pahasti hurahtanut tähän Takaran ja Hasbron kimpassa luomaan lelusarjaan ja sen ympärillä pyöriviin tuotteisiin. Laaduttomuutta en kuitenkaan katso sormien läpi, vaikka tuttu aihepiiri onkin.

Transformers: The Gamen juoni pohjautuu pitkälti vastikään elokuvateattereissa ja DVD:llä ilmestyneen elokuvan juoneen, koska kyseessä on elokuvan lisenssipeli. Hyvät Autobotit ovat siis lähteneet Maahan etsimään kaikkien Transformereiden suurinta voiman lähdettä, Allsparkia. Mutkia matkaan on kuitenkin luvassa, sillä myös pahat Decepticonit ovat lähteneet etsimään Allsparkia vallatakseen sen voimien avulla koko universumin.

	Pelialueet todellakin ovat hiekkalaatikoita

Pelin tarinaa kuljettavat erinäiset tehtävät. Hauskaa onkin se, että pelin juonen voi pelata sekä Autobottien että Decepticonien vinkkelistä. Pelin tehtäviä suoritetaan aina toiminta-alueissa, jotka on rajattu laajemmasta, hiekkalaatikkomaisesta pelialueesta. Tehtäväalueilta ei saa poistua. Alueita on viisi ja yksi suppea spesiaalialue, jonne pääsee pelin läpäistyään. Tehtävien välillä pelaaja pääsee sitten rällästelemään hiekkalaatikolla vapaana, kunhan ei osu vihreään valokeilaan, josta seuraava tehtävä alkaa.

Huono lisenssipeli haisee jo kauas…

Hiekkalaatikkoalueella pelaaja voi romuttaa vihollisrobotteja, kiipeillä rakennusten päälle tai vaikka pyöriä ympäri ämpäri. Niin, hauskalta ja vapaaltahan se saattaa kuulostaa, mutta se kuitenkin luo Transformers-fanin päässä kauhean ristiriidan: ihmisten ajoneuvoiksi naamioituneilla jättiläisroboteilla voi jyrätä kaduilla käveleviä ihmisiä, romuttaa rakennuksia, repiä melkein mitä vain irti maasta ja viskoa pitkin poikin. Kaikki tämä on oikeastaan täysin epäloogista sarjan perinteitä kohti. On pakko myöntää, että tällainen tuhoamisen vapaus suurkaupungissa toi väkisinkin mieleeni GTA-pelit.

Transformers: The Game haiskahtaa myös fysiikan lakien ja järkevyyden puolella. Iso maastoautoksi muuntautunut robotti ei pääse edes pienen kadun kynnyksen yli. Robottimuodossa hyppytoiminto on äärimmäisen kömpelö. Botit hyppivät hirveän korkeita (vaikkakin lyhyitä) loikkia, mutta putoavat maahan kuitenkin julmetun hitaasti. Verratakseni, kun tuhoaa voimalaitokselta reaktorin ja aiheuttaa suuren räjähdyksen, robotti kieppuu ilmassa vinhaa vauhtia kuin viimeistä päivää.

Lisäksi esimerkiksi Chervoletiksi, eli aika tavallisen kokoiseksi henkilöautoksi, muuntautuva Bumblebee-niminen robotti on kuitenkin autotiellä reilusti normaalia henkilöautoa suurempi. Puhumattakaan Optimus Primestä, Autobottien johtajasta, joka muuntautuu rekaksi ja törmätessä tankkiin lentää heiveröinen tankki kauniisti kieputtaen arviolta kymmenen metrin korkeuteen.

Pelin hassuista järjestelyistä huolimatta piisaa siinä avattavia ekstroja toviksi. Hiekkalaatikkojen kätköistä pelaajan on löydettävä sata keltaista energiakuutiota, viisi Autobot/Decepticon –merkkiä (riippuen siitä, kumman puolella pelaa). Lisäksi pelaajan on suoritettava taitomerkkejä. Autoboteilla pahiksia romuttamalla ja Decepticoneilla hyviksiä romuttamalla ansaitsee sankarillisuus- tai ilkeys-merkin riippuen taas puolesta. Molemmilla puolilla kuitenkin joutuu suorittamaan seuraavat merkit: nopeus, liuku, heitto, hyppy. Decepticoneilla on yksinoikeutena kuitenkin vielä kuudes taitomerkki, tuhoaminen. Viimeisenä ekstrojen ansaitsemismahdollisuutena tulevat minitehtävät, kuten tietyn aikaa selviytymistä supervahvoja vihollisia vastaan, kilpa-ajoja ja muita pikkuhaasteita.

Wii-ohjauksesta toden totta ollaan tehty sellainen sekasotku, että siihen totuttelu vaatii muutamia pelitunteja. Wiimoten osoittimesta muotoutuu ruudulle kuvio, jota viedessä ruudun reunoille saadaan kuvakulmaa käännettyä. Osoitin toimii myös tähtäimenä, eli hahmo ampuu ja heittää kantamansa tavarat mihin osoitetaankaan. Suuntanäppäimet pääsevät kovaan käyttöön. Alasnuolesta hahmo hyppää ja käyttää ajoneuvona nitronsa, ylösnuolesta muuntaudutaan ja sivusuunnista voidaan puolustautua vihollisrobotteja vastaan. A ja B jakelevat eritasoisten scifi-aseiden antimia. Hämmästyttävää on, että aseita saattaa käyttää myös ajoneuvona. Nunchukin C-napista voi tarttua esineisiin tai vaihtoehtoisesti pystysuuntaisella Wiimoten huiskautuksella. Poikittaissuuntaisella Wiimoten heilautukselle hahmo taas aloittaa lähitaisteluhyökkäyssarjan. Z:sta lukitaan vihollishahmot hyökkäyksen kohteeksi ja kaasutetaan ajoneuvona. Tähän en meinannut millään tottua Mario Kartista ja PlayStationilta totutun autopelien mekaniikan sotkiessa.

Isoja taloja, hienoja autoja, korttelirallia ja tuhoamista – miten niin ei tuo mieleen GTA:ta?

Lopussa kuitenkin seisoo näyttävän ja hyvin tehdyn elokuvan vastakohta, surkea lisenssipeli. Transformers: The Game on kaikin puolin rajoitettu pelikokemus, sillä hiekkalaatikot on rajattu näkymättömillä seinillä ja tehtäväalueet vastaavasti joko vihreällä ringillä tai aikarajalla. Pelin läpäisynkään jälkeen peli-into ei kohene, osaa pelihahmoista ei edes saa vapaaseen huvittelukäyttöön. Niille, joille jättiläisrobotit ovat lähellä sydäntä tai scifi on kaikki kaikessa, niin suosittelen lämpimästi Melbourne Housen Playstation 2:lle muutama vuosi sitten julkaisemaa Transformers: Prelude to Energonia, joka saa tämän pelin näyttämään rinnallaan roskalta.