Super suuria keskiarvoja sekä pistemääriä ahnaasti kahminut The Legend of Zelda: Ocarina of Time saattaa olla se pelien peli. Nintendo 64 parhaan pelin tittelistä Super Mario 64:n kanssa kamppaileva Ocarina of Time mullisti pelisarjansa kilpakumppaninsa tavoin, mutta kuinka rajusti?

Hyrulen mailla ei pahemmin puita kasva

Jos metsään haluat mennä niin…

Hyrulen kuningaskunnassa on taas alkamassa uusi kriisi ja sankarille olisi kysyntää. Tämä ei kuitenkaan hetkauta Linkiä, sankariamme, nuorta Kokiri-heimon jäsentä, joka ei ole koskaan käynyt kylän ulkopuolella. Linkillä on omat ongelmansa kylän sisällä, sillä hän tarvitsisi oman suojeluskeijunsa tullakseen heimon täysivaltaiseksi jäseneksi. Apua tähänkin pulmaan tuo kylän vanhin, suuri Deku Puu, jolla on tärkeää asiaa Linkille: Linkin avuksi liittyy Navi-keiju, joka toimii Deku Puun lähettinä – samalla mukaan tarttuu miekka ja kilpi.

Juonenkäänteet alkavat seurata toisiaan, kun ilkeä Gerudojen kuningas kirouksellaan saa Deku Puun siirtymään tuonpuoleiseen. Linkin pitää lähteä etsimään Hyrulen linnasta kuningaskunnan pikku prinsessa Zeldaa. Zelda näkee kuninkaan uskollisessa palvelijassa, Ganondorfissa, silmitöntä pahaa ja käskee Linkin hankkia voiman, jota Ganondorfin epäillään tavoittelevan, ennen kuin on liian myöhäistä.

Seikkailu vie sitten halki maiden ja mantujen, yli vuorten ja niittyjen, eikä kävely ole välttämättä mukavin tapa taittaa matkaa, siksi ratsulle on myöhemmin käyttöä. Uhkapelillä ja huijauksilla Link tämän aikanaan hankkii. Jokainen saa huomata, että Link on ovelampi miltä näyttää, vaikka onkin kovakasvo.

Yhden miehen orkesteri

Peli pyörii suurimmaksi osaksi Ocarina-nimisen soittimen ympärillä. Sitä soittamalla taivaat avautuvat ja salaisuudet paljastuvat, tai ainakin melkein. Ocarinan soitto koostuu viiden erikorkuisen nuotin soittamisesta. Kaikki hyödylliset laulut opetetaan pelaajalle juurta jaksain ja sen tekee milloin mikäkin Hyrulen asukki. Pelin yleisimmin käytettävä laulu – Zeldan tuutulaulu – soitetaan: vasen, ylös, oikea, vasen, ylös, oikea. Tällä sävelmällä sitten saa teljettyjä ovia auki ja voi todistaa yhteytensä Hyrulen kuninkaallisten perheeseen. Muilla lauluilla on erilaisia vaikutuksia: niillä voi saada vaihdettua päivän yöksi ja päinvastoin ja esimerkiksi kutsuttua Linkin ratsun, Eponan, suoraan pelaajan luokse. Kaikkiaan puolet pelin lauluista on teleportaatio-lauluja, joilla voi siirtyä Hyrulen kaukaisimpiin kolkkiin ilman Hyrulen niittyjen poikki juoksemista.

Pelin kontrollit ovat tarpeeksi yksinkertaiset, ottaen huomioon kuinka monipuolisemmaksi ohjain on muuttunut Super Nintendon mötikästä. Helpot ensin: A:sta tapahtuvat kaikki toiminnot ja vauhdissa kuperkeikka, sitten B:stä heilutetaan milloin mitäkin miekkaa. C-painikkeista/sauvasta käytetään kolmea pikavalittua esinettä ja puhutaan tarpeen tullen Navi-keijulle. Peli lukitsee hyökkäyskohteen vihollisen tullessa tarpeeksi lähelle Linkiä. Joskus tämä automaattilukitus sotkee kuvan, kun itse haluaisi manuaalisesti lukittautua toiseen kohteeseen, jonka näkee suurempana uhkana kuin pienen lepakon.

Luovat luolastot

Pääasiassa pelin toiminta sijoittuu luolastoihin, laajoihin tarkoin rajattuihin tyrmiin, joista pitää etsiä milloin mitäkin. Pelaajan päämäärä on tuhota luolaston pomovastus, joka on usein Ganondorfin kätyreitä, jotka terrorisoivat Hyrulen kyliä. Kun Nintendo 64 siirsi Legend of Zelda -pelisarjan kolmiulotteisten pelien listaan, on selvää, että pelin ”pulmat” ovat nyt monipuolisempia. Ocarinaa edeltänyt A Link to the Past kun ei tarjonnut kovinkaan suurta pähkäilyä vaativia pulmia, sen kaksiulotteisuuden rajoitteiden takia. Edellisten osien tapaan pomovastuksen kohdatakseen tarvitaan Boss Key -avain ja luolaston pääesine, joka avaa uusia reittejä. Pääesine on usein voitettava pienemmältä vastukselta, mutta toisinaan sen saattaa löytää ihan luolaston oven edestä…

	Aarteita voi löytyä joenkin pohjasta.

Seikkailun auki, kuten sytytettävä kaikki huoneen lyhdyt tai vastaavaa. Alkupuolella luolastot ovat enemmänkin putkijuoksua ja pomovastuksen hakkaamista. Huoneissa tuntuu aina olevan päämääränä päästä siihen seuraavaan huoneeseen. Avaimet eivät näissä luolastoissa ole mukana, vaan pelaajan on keksittävä usein jokin mekanismi, jolla ovia lähtee auki, kuten sytytettävä kaikki huoneen lyhdyt tai vastaavaa. Nämä ovat erittäin perinteikästä pelattavaa hyvin kolmiulotteiseksi käännettynä.

Pelin loppupuolella luolastot kuitenkin muuttuvat sotkuisemmiksi ja muistuttavat sinänsä enemmän sarjassa aikaisemmin esiintyneitä luolastoja. Pakkaa tulee nimittäin sekoittamaan Small Key –esine, jolla saa lukittuja ovia auki. Avaimet on piilotettu paikkoihin, jonne ei eksy edes kartankaan kanssa. Muuta ongelmaa tässä ei ole kuin se, että luolastot ovat ns. vapaammin tutkittavia, mikä on sinänsä hyvä juttu. Tästä kuitenkin seuraa se, että joitain asioita voi tehdä väärässä järjestyksessä luolaston läpipeluun kannalta. Esimerkiksi ensimmäisestä kerroksesta voi jäädä Small Key hakematta ja kolmannessa kerroksessa lukitun oven edessä sen tajutessaan voi suusta alkaa tulla sensuroitavaa sanastoa, kun joutuu ravaamaan takaisin alkuun.

Etenkin Water Temple tuskastutti allekirjoittanutta, koska siellä joutui temppuilemaan veden kanssa. Ensin vesi lasketaan ihan pohjalle, ja sitten luolastoa lähdetään kapuamaan ylöspäin samalla vesiä perässä nostaen. Kun sitten pääsee takaisin ylimpään vesitasoon, niin huomaa, että yksi avain puuttuu. Tästä seurasi se, että vedet laskettiin taas pohjalle, jotta avain voitiin hakea, ja sitten nostettiin vesi ylös taas kerros kerrokselta.

Taidetta koteihin

Nykyaikaiseen teräväpiirtoon tottuneen pelaajan silmissä Ocarina of Time näyttää aika varmasti törkeältä. Maailman tekstuurit ovat epäselviä, hahmot kulmikkaita ja värit hyvin yksitoikkoisia ja tasaisia. Efekteilläkään peli ei loista, mutta tämä kaikki on varmasti nähty toisin silloin kymmenen vuotta sitten, kun peli alunperin julkaistiin.

Musiikkikappaleita on paljon ja niistä melkein kaikki ovat erittäin hyviä. On vaikea sanoa mitään pahaa musiikeista, sillä ne on saatu hyvin yhteyteen kunkin alueen olemuksen kanssa.

Ocarina of Time saattaa olla koko Zelda-sarjan paras peli, riippuen näkemyksestä. Pelisarjaa alusta asti seuranneet pelaajat pitävät tätä ylivoimaisesti parhaana osana, koska kehitys edelliseen peliin nähden oli ollut huimaa ja helposti nähtävissä. Sen jälkeen, koska sarjan pelit ovat pysyneet niin samalaisina ei eroa ole ollut niin helposti nähtävissä. Veteraanipelaajat eivät kuitenkaan mielellään tätä myönnä.

Kaiken kaikkiaan Ocarina of Time luo unohtumattoman seikkailun, mutta tarina on hyvin tasapaksu. Missään vaiheessa ei tapahdu radikaalia juonenkäännettä, mikä muuttaisi pelihahmojen suunnitelmia, toisin kuin esimerkiksi Twilight Princessissä, jossa näin käy useaan otteeseen. Tasapaksu juoni ei sisällä ollenkaan mitään mahtavaa, ja kaikki juonenkäänteet alkavat olla pelin loppupuolella ennalta-arvattavia.

Pelin vaikeustasoa on erittäin vaikea arvioida, sillä yleisesti ottaen muiden Zelda-pelien vaikeutta verrataan juuri Ocarina of Timen vaikeuteen. Itselleni ei Ocarina pahemmin päänvaivaa luonnut, joten en menisi ylistämään sen vaikeustasoa pilviin. Se miksi näin on voi johtua siitä, että olen pelannut useaita pelisarjan pelejä ennen Ocarinaa. Kun aikanaan Ocarinaa kehittäessä jokin pulma on todettu hyväksi ja toimivaksi, on sitä käytetty myöhemmissä osissa, kuten Wind Wakerissa. Sitten veteraanit ovat tietenkin vanhasta muistista pystyneet ratkaisemaan edellisistä osista tutun pulman.

Audiovisuaalisuutta ajan hammas on raastanut, eikä peli näytä ainakaan omaan silmääni mitenkään mullistavalta. Maailman parhaaksi peliksi sitä saa nimittään, jos sen näkee tarpeelliseksi, mutta omasta mielestäni sitä ei ole vielä tehtykään, tai jos on, niin en ole vielä sitä päässyt kokeilemaan.