The Grim Adventure of Billy & Mandy perustuu amerikkalaisen Cartoon Networkin TV-sarjaan. Tyhmiin vitseihin ja “turpiin vaan” –huumoriin turvautuva sarja siirtyy videopelien keskuuteen tuoden mukanaan kaiken mitä ohjelmassa on jo nähty.

Heissuli vei!

Pelin mitätön tarina kertoo viikatemies Grimin arkusta, jonka sisällä olevat taianomaiset Mojo-pallot on vapautettu maailmaan. Seurauksista ei tietenkään ole tietoakaan, mutta ne on kuitenkin hankittava takaisin. Tämä on oiva syy antaa pelaajan käyttöön viikatemies Grim ja tämän kaverit Billy ja Mandy.

Yksinpeli koostuu noin kymmenen taisteluhaasteen sarjasta. Otteluissa pelaaja saa pari hahmoa vastaansa ja ehkä yhden tiimikaverin. Sitten vain pitää hakata muut vastustajat ulos pelistä. Tämän tehtyään pääsee seuraavaan kenttään, jossa mennään samalla kaavalla. Kaikki huipentuu pomovastukseen, jossa pelaajan on osattava yhdistellä eri aseiden käyttöä, ja siinä kaikki. Haasteiden vaikeustaso ei kasva hirveästi yksinpelin edetessä, eikä vastustajatkaan ole mitenkään monipuolisia.

Laboratorion sykkeessä on turvat koetuksella

Köyhän miehen Smash Bros.

Pelimekaniikka kopioi ja yhdistelee oivasti Nintendon Super Smash Bros.ia sekä muita taistelupelejä. Taistelijoilla on kolme elämää, jotka on tarkoitus hakata pois tyhjentämällä terveysmittarista elinpisteet kerta toisensa jälkeen. Perusiskusarjan voi aloittaa B-napista ja sitä hakkaamalla pärjääkin melkoisen hyvin. A:sta löytyy hyppy, johon voi yhdistää Wiimoten huiskautuksen luoden ilmahyökkäyksen. Maassa ollessa Wiimoten heilautus laittaa hahmon tekemään voimakkaan iskun, joka sinkauttaa viholliset areenan seinille.

Taistelut on kuvattu kolmiulotteisesti ja yläviistosta. Tämä tuottaa usein ongelmia iskujen tähtäyksen kanssa, sillä on vaikea hahmottaa yläviistosta, onko hahmo nenän edessä vai muutaman sentin sivussa.

Kentälle lentelee Smash Bros.in tyyliin kaikenlaista tilpehööriä. Tällä kertaa on tarjolla kuitenkin hiukan älyvapaampia esineitä, aina pallogrilleistä ja miekoista porsaan kyljyksiin. Näillä sitten saa tyypillisesti palautettua jonkin verran energiaa tai sitten ne toimivat aseina, joko heitettävinä tai ihan lyömä- tai ampuma-välineinä. Nunchukin C-napista hahmo noukkii esineen maasta ja uudella painalluksella heittää tai pudottaa sen. Pelin poikkeuksellinen kuvakulma kuitenkin tekee esineiden poimimisesta hiukan ongelmallista, sillä hahmo ei aina onnistu tarttumaan esineeseen, vaan nappia saa näpäyttää summanmutikassa useaan kertaan.

Hahmoille kuuluu myös Mojo-mittarit, joita täytetään taistelukentälle tippuvilla Mojo-palloilla. Kun Mojo-mittari on täynnä, voi pelaaja vapauttaa Nunchukia ravistamalla hurjan Mojo Smackdown -lähitaisteluhyökkäyksen. Mittarin lukeman voi maksimoida keräämällä sen täyteen kahdesti, jolloin saa aikaan vielä voimakkaamman super-iskun, Mojo Meltdownin. Mojo Meltdown muistuttaa paljon Super Smash Bros. Brawlin Final Smash –hyökkäystä ja tappaa näyttävästi ja lähes automaattisesti kaikki kentällä olevat vihollishahmot.

Pakastettuna on paha taistella

Elämien loputtua jää pelaajan hahmo pökertyneenä seisomaan paikalleen, jolloin on suoritettava viimeinen voitelu, eli lopetusisku. Tämä käy niin, että oma hahmo ja uhri siirtyvät hidastettuun välianimaatioon, sitten ruudulle ilmestyy pieniä kuvakkeita, joita pitää osoittaa Wiimotella tarpeeksi nopeasti. Onnistuessa oma hahmo lyö vastustajan hahmon kuuseen ja sanoo jotain tyylikästä.

Vellipöksyt!

Pelimuotoja on toki useita muitakin kuin viimeinen perinteinen “Viimeiseen mieheen” –taistelu. Ideat ovat jälleen kopioituja, kuten Coin Battle, jossa hakataan kanssa pelaajista kolikoita mahdollisimman paljon. Eniten ihmetystä toi lipunryöstö taistelupelissä!

Peli tukee GameCube-ohjainta, mutta sen käyttöön on erittäin niukka tutoriaali. Moninpelissä testivastustajana toiminut ei ainakaan improvisoimalla keksinyt, kuinka lopetusisku tehdään. Useiden epäonnistuneiden yritysten jälkeen tappiolla ollut allekirjoittanut oli kuronut etumatkan kiinni, ja kaappasi voiton Nunchukilla.

Animaatiosarjaan perustuvalla pelillä ei ole kuin yksi oikea graafinen tyyli joka sopii pelille kuin nakutettu. Cel-Shading –tekniikka tukee pelin luonnetta ja on uskollinen sen alkuperälle. Se näyttää siis ihan ok:lta, vaikka hienompaa Cel-Shadingia on nähty useasti. Musiikeissa on yritystä, mutta tällä kertaa menee metsään. Tiedä sitten, ovatko musiikit suoraan TV-sarjasta, vai onko yritetty säveltää jotain uutta – minun sävelkorvaani ei kuitenkaan iske.

The Grim Adventures on kokonaisuutena köyhä kopio siitä, millä Nintendo myy miljoonia ja taas miljoonia. Mikään ei vain tunnu napsahtavan kohdalleen, tai edes melkein kohdalleen. Pelistä saa iloa ehkä muutamaksi moninpeli-illaksi, mutta sitä ei jaksa useampaan otteeseen mätätä sen pohjattoman pelimekaniikan takia.