On oikeastaan aika jännää saada aina ne pelit arvosteltavaksi, joita muut eivät halua. Pääsee näkemään, miksi niitä ei haluta. ”The Conduit on Wiin hienoin peli ja siinä on konsolin parhaimmat grafiikat”, kehittäjien omakehu taisi nousta päähän… Parempiakin on nimittäin nähty – pelejä sekä Wii-pelin grafiikoita. Minä pelasin Conduitia Wiin tavallisella komposiitti-johdolla, eikä grafiikat olleet mitenkään erikoiset. Ympäristöt oli toteutettu todella tarkasti, mutta siinä kaikki. Vaikka grafiikat eivät ole mitenkään hyvät, niin peli ei tunnu pystyvän säilyttävän kuvanpäivitystä 60 kuvassa per sekunti, vaan kuva tökkii aina välillä.

Minä olen aina tykännyt scifistä, ja kun luulin The Conduitin olevan scifiä, saatoin melkein uskoa, että peli voisi olla mukavaa pelattavaa. Viis siitä kuinka putkiräiskintä se olisi, niin scifiä on aina kiva katsella. Voi kuinka olin väärässä…

Herkkäuskoiset

Minut sijoitetaan jonkun maailmankuulun supersotilaan, Michael Fordin, pään sisään ja pääsen työskentelemään Luottamus-ryhmälle, joka suojelee maailmaa Tri. Prometheukselta ja ulkopuoliselta uhalta. Luottamus kuulosti jo alun alkujaan hyvin epäilyttävältä nimeltä – ja niinhän siinä kävi, että ei mene kymmentä minuuttia pidempää pelissä kunnes paljastuu, että Luottamus-ryhmä ei ollutkaan luottamuksen arvoinen. Järjestön päämies onkin oikeasti soluttautuja terroristi-organisaatiosta, ja Tri. Prometheus onkin oikeasti hyvien puolella. Ei voisi olla omituisempaa alkua maailmanpelastus tehtävälle… salaliittoteoriat ovat aina liian kieroutuneita minun käsitettäväkseni.

ASE-skannerilla voi myös hakkeroida terroristien tietokantoja

Pelaajan pitää pelata ensin tarinatilaa, jotta tehtävämoodiin aukeaisi tarinatilan kuhunkin kenttään liittyviä haasteita. Kenttiä on kaikkiaan antoisat yhdeksän, jotka on pelattu yhdessä tai kahdessa illassa. Ei siis kovinkaan pitkä lysti.

Tarinatilassa pelaaja laitetaan kaluamaan kaikki maailman kolkat, joihin on jostain ihmeestä putkahtanut tuhansittain alieneja parissa tunnissa. Alienit ovat perinteisen rumia, puolikuolleen näköisiä, jotka vaappuvat kuin zombit. Vihollisia on ehkä 15 erilaista, ja sitten näitä syötetään mahan täydeltä pelaajan katseltaviksi. Persoonallisuutta ei ole hipun vertaakaan, vaan on kuin olisin nähnyt nämä otukset jossain scifi-elokuvassa ennenkin.

Vihollisia sataa pelaajan päälle kuin lunta Lapin talvessa, eli sitä saa suorastaan talloa kuolleiden alienien ruhojen yli, kun yrittää saada tapettua uutta pataljoonaa. Pelialueetkin ovat niin suoria, että kun vihollisia on saatu suurella syötöllä tarpeeksi vastaan, niin vähintään saman verran vihollisia on putkahtanut selän taakse jostain ihmeen kiven kolosta. Perus vaikeusasteella alieneja saa jo räiskiä kyllästymiseen saakka, joten herää vain kysymys, että kuinka tappavan ärsyttävää se on pelin neljällä vielä korkeampaa vaikeusastetta.

Jotta pelissä olisi edes hippunen omaperäisyyttä, niin sitten on keksitty jokin huipputekninen leijuva pallo, ASE (All Seeing Eye, eli Kaikkinäkevä Silmä). ASE:lla voi skannata seiniin piilotettuja tekstejä, avata orgaanisia lukkoja, sekä tuhota kaikille muille skannereille näkymättömiä ”haamumiinoja”. ASE on kuulemma ainoa laatuaan ja yhdistelmä erilaisia teknologioita. Skannerista on sitten tehty bonus-materiaalin ja keräilemisen väline. Kenttiin on piilotettu kymmenen Luottamus-järjestön datalevykettä, salaisia kirjoituksia, sekä pulmia joilla pääsee salaisiin aseholveihin.

Mitä isompi ase, sitä suurempi hidaste

On oikein mukavaa, että kontrollit ovat todella lähellä Wiin Metroid Prime -pelien vastaavia, mutta yhteen asiaan meni kyllä ikuisuus tottua. Metroid Primeissä hypätään B-napista ja tulitetaan A:sta; The Conduitissa tämä on päinvastoin, ja joskus tuli tehtyä tarpeettomia vahinkolaukauksia kun piti hyppiä. Z:sta saa lukittua viholliseen kuten Metroid Primessä, ja matalaksi (mutta ei ihan Morph-palloksi) pääsee C-nappulaa käyttämällä. ASE:n pystyy ottamaan käyttöön plussasta ja miinusnapista saadaan ladattua ase. Nunchukia huiskauttamalla ei heitetäkään Tartuntakaapelia vaan kranaatteja, joista ei kuitenkaan ollut minulle minkäänlaista hidastetta, kun ne tuntuivat aina lentävän ihan minne sattuivat. Sitten vielä Wiimotea huiskauttamalla aseet taukoavat laulamasta ja nyrkit ottavat puheenvuoron.

Moninpelissä ei erikoiskentillä pröystäillä. Romutettu kaupunginosa käy hyvin sotatantereeksi.

Conduitissa on hirveän paljon hyödyttömiä aseita. Pelin parhaat aseet löytyvät äsken mainituista salaholveista. Tämä oli jälleen eräitä pelin järjettömiä ratkaisuja, sillä pelin eräs taistelu käydään Valkoisessa Talossa – kappas! – ja presidentin olohuoneesta menee käytävä Luottamus-ryhmän asevarastoon, jonka aktivointikytkintä ei voi aktivoida kuin maailman ainoalla ASE:lla, joka on herra Fordin hallussa… mitä ihmettä! Rauhaa rakastavan presidentin kellarista löytyy huipputekninen laser-ase, jolla listii isoimmankin alienin kerta laakista. Huippuaseiden ongelma on se, että niissä ei ole paljoakaan ammuksia, eikä ammusautomaatistakaan saa niihin sopivia panoksia – kymmenen ammuksen one-hit-kill –huippuase on ihan hyödytön, koska panokset loppuvat kuitenkin pahassa paikassa.

Pelaaja voi kantaa mukanaan kahta asetta, ja kannattavinta on kantaa aseita, joissa on paljon panoksia ja jotka on nopea ladata. Sinko on varmaan ylivoimaisesti pelin hyödyttömin ase – ammukset menivät aina karvan verran vihollisten päiden yli (liian lähelle ei kannata oman turvallisuuden takia ampua) ja räjähtelivät sitten kauniisti taistelun taustalla, samalla kun viholliset rynnivät päälle ja minä latasin uutta ammusta.

Mutta mihin jäivätkään minun laser-mäjäyttimet ja muut huippuvempeleet. Aseet ovat kuin 2020-luvulta. Niissä on vähän uutta tekniikkaa, mutta silti niistä vain tuppaa jäämään metallisia hylsyjä. Jos haluan scifi-aseita, niin taitaa olla parempi palata Ratchet & Clankin pariin…

Hei oikeasti… yritittekö edes kehittää hyvää peliä!?

The Conduitissa on sentään yksi hyvä asia, moninpeli. 12 pelaajaa voivat mitellä netin välityksellä paremmuudestaan tai tavoitella joukkuehenkeä, ja kavereiden kanssa voi järjestää omat paukuttelujuhlat. Pelimuotoja on kaikkiaan 13 ja ne vaihtelevat aina tavallisesta kuolonmatsista ja lipunryöstöstä “selviydy kaikkia muita vastaan” –muotoon ja yhden hahmon jahtaamiseen (Wikipediasta löytyy tarkemmat selityksen pelimoodeista)

Wi-Fi:hin yhteyden ottaminen tuntui aina vievän hirveästi aikaa, mutta sitten kun pääsi sisään, niin moninpeli alkoi rullata uskomattoman sulavasti. Ani harva kerta sattui niin, että kun tähtäsi jotakuta, niin lagin takia maalitaulu yhtäkkiä katosi ja ilmestyi pienen matkan päähän. Moninpeli tukee myös Wii Speak –mikrofonia, jonka toimivuutta en voinut testata laitevajauden vuoksi. No, ei hyvää ellei huonoakin. Samalla ruudulla ei ole mitään mahdollisuutta moninpeliin, joten ne keillä ei ole mahdollisuutta yhdistää Wiitä nettiin voivat hyvin jättää pelin ostamatta.

Conduitissa saattaa olla yksi osa-alue kohdallaan, mutta aina pitää tarkastella kokonaisuudesta käsin. Se, että Conduitissa on oiva moninpeli, ei pelkästään oikeuta hyvän pelin pisteisiin. Yksinpeli on kokonaisuutena todella hatara ja siitä kyllä näkee, mihin kehityksessä on panostettu. Grafiikat ja hyvä moninpeli saavat Conduitin antamaan hiukan teräväpiirtokonsolien pelien kaltaisen vaikutelman. Paljon näkyy päälle, mutta vain vähän löytyy sisältä.