Dawn of the New World sijoittuu kaksi vuotta GameCuben Tales of Symphonian jälkeen. Lloyd Irvingin ja kumppanien tehtävä maailman uudistamisesta on onnistunut ja Sylvarantin ja Tetha’allan asukkaat ovat alkaneet palata tavallisille raiteille. Maailmassa on kuitenkin lyhyessä ajassa ilmennyt omituisia ilmiöitä: Vanguard-järjestö on alkanut ottaa yhteen Martelin kirkon kanssa, sää on mennyt sekaisin (esim. ykkösosasta tutulla Trietin aavikolla sataa nykyään lunta) ja Lloid Irwing hyökkäsi Palmacosta-kaupunkiin polttaen ja tuhoten kaiken kaupungissa – ei siis ihme, että uusille sankareille olisi tarvetta selvittämään tätä sotkua.

Pelin juoni alkaa pian alun tutoriaalien jälkeen pyöriä Marta Lualdi –nimisen tytön ympärillä. Marta-tytön otsaan on kiinnittynyt voimakkaan Lordi Ratatoskin ydin. Martan päämäärä on herättää otsalohkossaan uinuva Ratatosk unestaan etsimällä ja herättämällä kahdeksaa elementtiä edustavat Centurionit. Luonnollisesti esteenä on jokin paha organisaatio – tässä pelissä sen roolin hoitaa Vanguard-järjestö – joka haluaa käyttää Ratatoskin voimia maailman valloitukseen ja sen semmoiseen. Sankarukset joutuvatkin juoksemaan kaupungista toiseen järjestön kätyreitä pakoon. Martalla on Centurioneja metsästäessään kaksi luottoapuria: puhuvan koiran muodon ottanut pimeyden Centurion nimeltään Tenebrae ja päähenkilömme Emil Castagnier. Emil on vannonut kostavansa Lloidille, joka murhasi Emilin vanhemmat ja tuhosi hänen kotikaupunkinsa, Palmacostan.

Juonen käänteitä tarinassa kyllä tuppaa olemaan, ja edellisen osan hahmoihin törmätään ja tiet eroavat aina vähän väliä. Kuitenkin tarinan taustalla oleva idea – kerätä alkuelementtejä edustavia helyjä – on todella käytetty ja olisin kyllä toivonut jotain hienompaa.

Koskas sai antaa köniin rumille monstereille?!

Kun juoni on jonkin asteista kliseistä kuraa, voikin keskittyä muista asioista nauttimiseen, kuten vaikkapa taistelumekaniikaan. Noh, en ole ikinä ennen pelannut Tales-sarjan pelejä, joten pelin taistelumekaniikka oli todella mullistava uutuus. Monissa pelaamissani roolipeleissä kun on sattunut olemaan vuoropohjaista ottelua, niin ihmekös että Symphonian reaaliaikaiseen pelimekaniikkaan sisään pääseminen vei pienen hetken.

Taistelussa kerrallaan neljä omaa hahmoa ottaa mittaa noin 3-5 hirviön kokoisesta joukosta tai sitten yksittäisestä pomovastuksesta. Pohjalla on luonnollisesti roolipelien ydinelementti eli kokemuspisteet. Niitä keräämällä hahmo tunnetusti nousee tasoja ja oppii uusia kykyjä. Pelihahmo liikkuu taistelukentällä aina kohti tai poispäin vihollisesta, mutta pitämällä Z-napin pohjassa, voi pelaaja juoksennella taisteluringissä vapaasti ja esimerkiksi ottaa etäisyyttä vihollisiin voidakseen rauhassa käyttää parannusesineitä ja muita apuvälineitä. Taistelumekaniikkaa saa helpommaksi automatisoimalla tiettyjä asioita ja lisähaastetta saa hoitamalla kaiken itse manuaalisesti.

Hyökätä voi joko A-napista tavallisilla miekanhuiskimisilla tai B-napista erikoishyökkäyksillä, jotka vievät varoja TP-mittarista. Vääntämällä analogisauvaa eri suuntiin saa sitten tehtyä eri hyökkäyksiä, vähän samalla tavalla kuin Smash Brothersissa. Käytössä siis neljä erityyppistä hyökkäystä (ylös, alas, sivuille ja neutraaliasento). On täysin pelaajan valittavissa, mitkä erikoishyökkäykset hän asettaa kontrolleihin. Sen lisäksi, että analogisauvasta saa käytettyä erikoishyökkäyksiä, voi Wiimoteen rekisteröidä lisää erikoislyöntejä aina nuolinäppäimistä erilaisiin kapulanvatkauskomentoihin.

Uutena lisäyksenä DotNW:ssä voi pelihahmon rinnalla taistella myös hirviöitä. Osa voitetuista hirviöistä voidaan nimittäin kutsua omalle puolelle ja kehittää kuten parhaaksi näkee. Tämä kompensoi sitä, että mukana ei ole enää yhtä laajaa ihmishahmojen kaartia kuin ensimmäisessä Symphoniassa, vaan usein taistellaan vain Emilillä ja Martalla. Reilun 200 monsterin valikoimasta on kyllä mistä valita, ja kaikkien löytäminen, kerääminen ja kehittäminen kaikkiin mahdollisiin kehysmuotoihin vie kyllä ihan mukavan paljon aikaa.

Olennaiset ominaisuudet ovatkin olemattomia?

Minun huomioni pelissä sai omaperäinen ja runsas dialogi. Aina tasaisin väliajoin pelaajalle ilmestyy mahdollisuus kuunnella hahmojen skit-keskusteluja, jotka koskivat kaikenlaista aina äitimäisyydestä ja kalastamisesta naismakuun ja puhumisen bannaamiseen – eli ne eivät suoranaisesti liity oikein mihinkään. Sen tasoinen keskustelu kelpasi oikein hyvin maailman kohtalon ja muun sellaisen haudanvakavan mutta tarinan kannalta tärkeän dialogin lisäksi. Erityisesti aina jotain valitettavaa löytävä Tenebrae tuppasi tuottamaan hupia useammankin kerran, kun hän ei Centurionina voinut ymmärtää kaikkia ihmisten outoja tapoja. Skit-keskustelut ja pääasiassa kaikki päähahmojen keskeinen dialogi on ääninäytelty ihan peruslaadukkaasti.

Pelissä ei ole vapaata maailmankarttaa kuten edeltäjässään, vaan kartta on pikkuinen valikko, josta valitaan mihin kaupunkiin haluaa mennä. Seurauksena on ehdottomasti lineaarisuutta. Kaupungit ja luolastot eivät käytännössä eroa pelialueina muussa kuin että luolastossa voi taistella monstereita vastaan ja löytää kätkettyjä aarrearkkuja. Kaupungissa eteneminen on rajoitettu seinillä, umpikujilla ja muilla esteillä, siinä missä luolastossakin eteneminen.

Mitäköhän oikein Richterin kanssa kävikään…

Latausajoista pelissä osasi olla toisinaan harmia. Välillä peli rullaa niin ihmeen sulavasti, ettei lataustaukoja huomaakaan. Sitten kun vähänkin poikkeaa tarinalinjalta ja ottaa sivutehtävän, niin kyllä sitä pitää ladata niin pirun kauan… Aivan, pelissä on myös sivutehtäviä, joita löytyy noin 50 kipaletta. Niiden laatu vaihtelee aina miniluolastoista, minipeleihin ja yksittäisten pomovastusten voittamiseen – palkintoina on uusia varusteita ja tietenkin paljon kokemuspisteitä pomovastusten voittamisesta.

Dawn of New Worldin ulkoasu on sellainen perinteikäs cel-shadingiä käyttävä, mahdollisimman animemaiseen tyyliin pyrkivä, josta nyt ei voi sanoa juuta eikä jaata – toiset on kurkkuaan myöten täynnä animea ja toiset sitä rakastavat. Hahmoihin on nyt tullut sentään pieni hippunen enemmän realismia, eivätkä hahmot enää näytä yhtä naurettavan “chibimäisiltä” kuin edellisessä Symphoniassa. Ei käy kuitenkaan kiistäminen, etteikö Wiistä olisi parempaa grafiikkaa irti saanut. Musiikit menevät myös siinä samalla linjalla – oikein mukavia ja tyypillisiä japsi-roolipelien musiikkeja kuuntelee kyllä mielellään, mutta joku uusikin oivallus musiikkipuolella olisi kelvannut.

Dawn of the New World täyttää hyvin ne japsi-roolipelin kriteerit mitkä kuuluukin. Köyhää tarinaa lukuun ottamatta kaikki pelin osa-alueet toimivat riittävän hyvin. Pelin lineaarisuus on ikävä miinus, mutta paljoakaan se ei minua kerinnyt lähes neljänkymmenen pelituntini aikana häiritä. Pelin uudelleenpeluuarvo pidentää vielä sen elinikää, sillä tuskin kukaan kerkeää kokea kaikkea mitä pelillä on tarjota ensimmäisellä kerralla. Dawn of New World täyttää erittäin mukavasti Wiin tämän hetkistä kehnoa roolipelitarjontaa, mutta parempaankin olisi Namcon Tales-tiimillä pystytty.