Paper Marion kolmas osa onkin jotain aivan uutta. Kaksi ensimmäistä Paper Mariota olivat roolipelejä, mutta tämä uusin tuotos on puhtaasti tasoloikka, johon on lisätty pieniä roolipelielementtejä. Super Paper Mario on “perinteisesti” ns. 2D tasoloikka, jossa kuitenkin yhdistyy myös 3D:tä ja hahmojen erilaisia kykyjä. Pelin ilkeä pääpaholainen, Count Bleck, on päättänyt tuhota maailman Kaaossydämen avulla. Pelin alussa tämä herra Bleck pakottaa Peachin ja Bowserin naimisiin, jotta Kaaossydän syntyisi. Tämän avulla hän voi imaista kaikki maailmat pois, ja näin ollen tuhota kaiken kaikista maailmoista. Legendan mukaan Kaaossydän voi syntyä ainoastaan, kun kaksi henkilöä, joiden ei koskaan tulisi yhdistyä, yhdistyvät…

2D TO 3D

Jotta Mario voisi pelastaa kaikki maailmat tuhoilta, hänen on kerättävä puhtaita sydämiä. Näitä on olemassa kahdeksan kappaletta kaikkiaan, ja jokainen on eri maailmasssa. Jotta Mario pärjäisi ja pystyisi hankkimaan nämä, hän oppii pian pelin alussa “flippaamaan”. Pelin pääidea piileekin tässä, että Mario pystyy vaihtamaan koko pelikentän kolmiulotteiseksi “flippaamalla”. Mikäli kaiken vaihtaa kolmiulotteiseksi, voi kentästä löytää uusia reittejä, esineitä, vihollisia ja ratkaisuja. Jos esimerkiksi näet seinän edessäsi 2D:ssä, niin 3D:ssä sen syvyys ei kuitenkaan ole niin suuri, ettei sen takaa voisi juosta läpi. 3D:ssä ei kuitenkaan voi viettää aikaa liian kauaa, sillä Mario menettää energiaa, mikäli ei lähde nopeasti 3D:stä pois. Idea onkin vain nopeasti kurkata ja liikkua niin nopeasti siellä kuin mahdollista. Idea on sinällään aivan uusi ja mahtava, mutta siinä taas voi miettiä sitä ikävää asiaa, että jokaisessa kolossa täytyy käydä katsomassa 3D:tä, jos sieltä vaikka löytyisi jotain uutta. Pelissä on kuitenkin muitakin hahmoja kuin Mario. Aluksi joukkoon liittyy Peach ja Bowser, ja vasta pelin loppumetreillä myös Luigi liittyy mukaan. Ainoastaan Mario osaa “flipata”, eli vaihtaa 2D:stä 3D:hen, mutta toiset hahmot osaavat erilaisia kykyjä. Peach osaa liitää sateenvarjollaan pienien rotkojen yli, kun taas Bowser on tiimin tulitykki: hänellä on 2x hyökkäysvoima ja hän osaa myös sylkeä tulta, luonnollisesti. Luigi taas osaa hyppiä korkeampia hyppyjä kuin kukaan muu. Hahmoja voi vaihdella pelin aikana ihan milloin haluaa, eikä vaihteluun ole minkäänlaisia rajoituksia.

Roolipeli(kö)?

Roolipelimäiset hahmonkehitykset ovat tässäkin pelissä mukana. Kun pelaaja kerää tarpeeksi pisteitä, hän kehittyy yhden tason ylöspäin. Aina kun kehityt tasolla, niin energiasi nousee viidellä, tai hyökkäysvoimasi nousee yhdellä. Nämä aina kehittyvät vuorotellen, etkä voi koskaan päättää mikä kehittyy milloinkin. Perinteiden mukaan peli sisältää myös todella paljon erilaisia vihollisia, joilla on erilaiset hyökkäykset, puolustusvoima yms. Lisäksi pelissä on melko paljon pomoja, mutta valitettavasti oikeastaan kaikki pelin pomot ovat aivan liian helppoja ja yksinkertaisia. Moni vanhempi pelaaja jää toivomaan haastetta lisää, koska kaikki pomot kuolevat jo alle 5 minuutin verryttelyn jälkeen. Kertaakaan ei tullut eteeni Game Over – ikkunaa pelin aikana, niin en voi edes tietää onko tässä sellaista. Toisinaan esimerkiksi jokin vihollinen/pomo voi myös nukuttaa päähenkilön, ja tämän jälkeen Wiimotea täytyy heilutella, että henkikö paranisi ennalleen. Tietenkin on olemassa myös muitakin “ongelmia”, kuten esimerkiksi myrkytys, tainnutus yms. Toisinaan Wiimoten heilutus parantaa tilan, mutta toisinaan tila pysyy jonkun tietyn ajan päällä, eikä sitä voi parantaa muuten kuin esineillä. Esimerkiksi myrkytys vie pelaajalta kokoajan energiaa, mutta ainakin itselläni myrkytys loppui itsestään melko nopeasti. Lisäksi vanhoista Paper Marioista tutut apulaiset ovat päässeet jälleen kerran mukaan. Tällä kertaa kaikki apulaiset ovat Pixl-keijuja, jotka ovat odottaneet sankaria monia tuhansia vuosia. Näitä löytyy pelin varrelta monia, ja useat ovat oikeasti jopa hyödyllisiä. Pelin aikana mm. erään Pixlin avulla voit heitellä vihollisia ja esineitä, kun taas toiselta keijulta saat todella maagisia voimia, jonka jälkeen voit käyttää lekaa. Vain yhtä taitoa voi kuitenkin käyttää samaan aikaan.

Onko se enää paperia?

Pelin grafiikka on kaunista. Hahmojen kuvat ovat suurimmassa osassa suoraan otettu GameCuben Paper Mario: The Thousand-Year Door pelistä, ja mukana on myös muutamia uusia vihollisia. Pelin maisemat ovat hyvin kauniita, mutta samaan tulokseen pystyttäisiin helposti myös GameCubella. Noh, olihan tämä alun perin Cubelle tarkoitettu peli. Peli on siis kaunis, mutta ei mitään ihmeellistä kuitenkaan. Musiikit ovat kyllä aina olleet mainioita, eikä tässäkään pelissä musiikkeihin ainakaan petytä. Musiikit ovat sitä samaa, mutta ihanaa Nintendomaista pimputusta, kuten kuuluukin. Aivan kuten grafiikka ja musiikkikin, myös pelattavuus on aivan omassa luokassaan. Peliä pelataan pelkästään Wii Remotella, kääntämällä se sivuittain. Ristiohjaimesta hahmo liikkuu, 1-napista käyttää Pixl-apulaisen voimia ja kakkosesta taas hahmo hyppää. Bowser syöksee tulta painamalla alaspäin ristiohjaimesta. Ainoat ongelmat pelattavuudessa ovat pelin loppuvaiheilla tulevat inhottavat kameraongelmat, kun kamera ei seuraa aivan täydellisesti hahmoa.

Huumorintäytteinen seikkailu

Pelin hauskin puoli on ehdottomasti sen hulluus ja huumori. Pelin aikana niin monesta asiasta tehdään pilaa, ja sitä on todella hauska seurata. Pelissä pilkataan ilmiselvästi mm. Windowsia, keskustelufoorumeita, vanhoja pelejä, erilaisia faneja (eli nörttejä) ja kaikkea muutakin. Pelissä on muutenkin todella paljon dialogia, joita on hauska seurata. Kuitenkin todella hyviä vitsejä on pelissä aivan liian vähän, ja liiallinen hulluus ei anna peliin minkäänlaista vakavuutta. Pelissä tuntuu olevan enemmän pulmanratkaisua kuin itse tasohyppelyä. Itse kenttiä on todella vähän ja mielestäni kenttäsuunnittelussa olisi paljon parantamisen varaa, kun oikeastaan suurimmassa osassa vain kävellään paikasta A paikkaan B ja tehdään jotain, että päästään paikkaan C. Yleensä kaikki pulmatkin ratkaistaan “flippauksen” avulla. Esimerkiksi voit nähdä edessäsi kolme palikkaa 2D:ssä. Et tiedä missä järjestyksessä niitä täytyy painaa, mutta jos muutat kaiken kolmiulotteiseksi, näet että palikoiden sivulle on kirjoitettu numero, josta näkee milloin kyseistä nappia on painettava. Perinteistä “alusta maaliin” tekniikkaa on pelissä käytetty todella vähän. Usein kentät sisältävät paljon henkilöitä; paljon dialogia.

Ihan kiva

Loppupeleissä Super Paper Mario on aivan liian lyhyt ja helppo seikkailu, mutta ei lainkaan huono peli. Kuitenkin itse odotin jotain fantastista tältä, kuten edellisiltä osilta. Läpäisin pelin vaivaisessa 16 tunnissa, ja jotenkin se vain tuntuu aivan liian lyhyeltä ajalta. Pelin jälkeen tulee uusia haasteita, mutta ei niitä yksinkertaisesti enää vain jaksa. Mikäli peliä olisi pidennetty puolella, olisi se ehdottomasti Wiin parhaita yksinpelejä. Ensimmäisen pelikerran jälkeen peli jää melko varmasti monien hyllyyn vain pölyttymään. Koska pelissä on myös todella paljon dialogia joille on jo kerran naurettu, ei pelin uudelleenpelattavuuskaan ole huipuissa.