Sega julkaisi aikoja sitten Super Monkey Ball -pelin Wiille nimellä Banana Blitz. Nyt kun Nintendolta on tullut Balance Board, Segan on mainio aika tehdä uusi osa sarjaan. Banana Blitz on mainio peli, joten tämän olettaisi olevan tietenkin parempi.

Kallistu oikealle, kallistu vasemmalle

Super Monkey Ball -pelien ideana on aina ollut apinapallon ohjaaminen kenttää kallistelemalla maaliin. Et siis suoranaisesti ohjaa pallossa olevaa apinaa, vaan tasoa, jolla se on. Matkalla voi keräillä banaaneja, joista saa tarpeellisia lisäelämiä.

Ohjaus toimii joko pelkällä Remotella tai sitten Balance Boardilla. Tasapainolauta kuulostaa täydelliseltä lisätä peliin ja tätä odotin innolla. Totuus on valitettavasti aivan toinen. Ohjaus on kamalan hankalaa heti vähänkään vaikeammissa maissa. Wii Fitissä on peli, jossa siirretään omaa painopistettä ja yritetään saada pallot kallisteltavan tason reikiin. Tämä toimii moitteetta, mutta Super Monkey Ballissa ohjaus ei tunnu luonnistuvan millään. Suurin syy lienee kameran, joka ei ole lukittu kuten Wii Fitissä. Se kiertää aina apinan taakse, ja kallistuessasi taakse pallo menee hetken taaksepäin, kunnes kamera pyörähtää jälleen ja pallo vaihtaakin taas suuntaa. Lautaa ei voi suositella käytettäväksi tämän pelin kanssa — valitettavasti.

Wii Remotella ohjaus toimii oikein mallikkaasti — melkein liiankin mallikkaasti, koska pelissä ei tällöin tunnu olevan haastetta nimeksikään. Toimivia kontrolleja ei tietenkään voi syyttää, kentät ovat vain liian helppoja. Niissä on lisäesteitä, jos ei pelaa tasapainolaudalla, mutta silti vaikeustaso jää alhaiseksi. Banana Blitzistä tuttu hyppääminen ei ole mukana. Muuta syytä tähän en keksi kuin Balance Board -tuen. Tämäkin olisi voitu kiertää jotenkin. Olisihan tasapainolaudankin kanssa voinut hypätä vaikka painamalla A-nappulaa. Ohjain on kuitenkin koko ajan kädessä valikoita varten.

Balance Boardia käytettäessä Step & Roll kertoo kuluttamasi apinakaloreiden määrän. Hyödyllistä? Ei. Hassua? Kyllä.

Jos pelissä on apinoita, on siinä oltava myös banaaneja

Peruspelissä on useita eri maailmoja, joista jokainen sisältää kymmenkunta kenttää. Teemoina toimii yllätyksettömästi jää, aavikko, viidakko ja niin edelleen. Yhden maailman kentät on aina pelattava peräkkäin lävitse, joka on pienoinen pettymys. Kentissä on aina aloituspiste ja maali. Pelaajan tehtäväksi jää apinan johdattaminen maaliin. Tämä on tarkoitettu yhdelle pelaajalle, mutta mukaan voi astua kaverikin ammuskelemaan esteitä vähän Super Mario Galaxyn tapaan. Hauskaa oli myös haastaa itsensä ja ohjata toisella kädellä palloa ja toisella ammuskella. Lisähaastetta se ainakin toi.

Pelattaessa on valittavana neljä eri hahmoa. Perinteestä poiketen hahmokohtaisia eroja ei ole lainkaan. On siis käytännössä sama, minkä hahmon valitset koitokseen.

Voit aina kentän läpäistyä nauhoittaa uusinnan pelaamisestasi myöhempää ihailua varten. Tämä olisi kiva ominaisuus hienojen stunttien ikuistamiseen. Sanoin olisi, sillä kentät ovat kovin lättänöitä, eikä oikominen niissä muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ole mahdollista. Oikominen ja hienojen stunttien tekeminen on aina ollut Super Monkey Balleissa pelin suola. Ymmärrän, että niiden tekeminen olisi Balance Boardilla erittäin hankalaa, mutta Segan olisi pitänyt jättää mahdollisuus niille, jotka käyttävät Remotea.

Yksinpelin lisäksi mukaan on sarjalle uskolliseen tapaan laitettu parisenkymmentä minipeliä. Kerran kaikkia pelattuaan tunnistaa helposti, mitä jaksaa pelailla toisenkin kerran ja mitkä kannattaa jättää siihen ensimmäiseen kertaan. Pelejä on laidasta laitaan aina tulipalon sammuttamisesta Mario Kartin tapaiseen hupailuajeluun. Osassa peleistä jokainen pelaaja tarvitsee Wiimoten lisäksi Nunchuckin.

Uudelleenpeluuarvoa ei helppojen kenttien vuoksi pääpelissä ole, joten jos peli ajautuu Wiin sisään sen läpäisemisen jälkeen, johtuu se täysin minipeleistä. Niitä on aina välillä hauska pelailla kavereiden kanssa. Niitä toimivia.

Liitoapina

Peli on söpö. Grafiikkassa ei ole moitteen varaa ja musiikitkin ovat kivat. Erikoismaininta täytyy antaa lopputekstien aikana soivista kivoista lauluista. Niiden aikana pelitiimin nimet tulevat pallokirjaimina, jotka putoavat kallisteltavalle alustalle. Siinä sitten olisi tarkoitus saada kirjaimet tippumaan alustan koloihin eikä reunojen yli. Ensimmäisten kertojen jälkeen tyydyin laskemaan ohjaimen pöydälle ja kuuntelemaan mukavia kappaleita. Joutuuhan lopputekstipeliä pelailemaan sentään jokaisen maailman jälkeen.

Mutta mitä kävikään?

Step & Roll on varmasti suunnattu lähemmäs kymmenvuotiaille, kun taas Banana Blitz on hiukan varttuneemmille. Siltä kantilta ajateltuna oikeastaan kaikki pelin muutokset ovat täysin järkeviä. Vanhempaa pelaajaa tämä tietenkin harmittaa. Hänetkin olisi voitu ottaa huomioon peliä tehdessä ja oltaisi voitu saada aikaan oikeasti mahtava peli.

Kurja haukkua peliä, josta olisin oikeasti halunnut pitää. Balance Boardin tukeminen ei mitenkään kata suuren ominaisuusmäärän karsimista. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin. Kun pääsee sen tosiseikan yli, että tasapainolautaa ei yksinkertaisesti kannata käyttää, voi yksinpelin pelailla nauttien läpi ja sen jälkeen viihtyä kavereiden kanssa niiden parhaiden minipelien parissa. Pelin puolustukseksi on lisäksi mainittava, että se maksaa parikymmentä euroa tavallista Wii-peliä vähemmän.