Mitä tapahtuu, kun kehittäjät miettivät uutta peliä, lyövät pöytään ja huomaavat Wii Remoten tunnistavan tärinän, joka syntyy pöytään lyömisestä? Siitä syntyy peli, jossa taputellaan. ^_^

Pelin mukana saattaa tulla kaksi taputuspöytää, mutta ei väliä vaikka niitä ei mukana tulisikaan: ne ovat vain pahvilaatikoita. Hämmästyin tästä tiedosta itsekin.

Kuitenkin, peliä ohjataan siis puhtaasti taputtamalla jonkunlaista pöytää, pahvilaatikkoa, nenäliinarasiaa tai jotain vastaavaa, mutta lattia ei toimi. Objektin, jonka päällä ohjain on, tulisi siis täristä kun sitä taputtaa. Jokin pehmeä, kuten sohva, ei toimi myöskään hyvin, koska Wii Remote liikkuu liiankin paljon kun sitä taputtaa. Lisäksi taputustarkkuutta voi säädellä valikosta, mutta sillä ei kuitenkaan pelasteta pelin kontrolleja.

Minigames came across the Wii

Let’s Tap sisältää viisi minipeliä, jotka ovat kaikki melko rytmipainotteisia. Ensimmäisessä juostaan 2D-tasohyppelyrallissa, toisessa pelataan wnb-Donkey Kongaa, kolmannessa jonkunlaista lentävää Mega Mania, neljännessä huojuvaa tornia ja viimeisessä minipelissä, Visualizerissa, ei tehdä mitään järkevää.

Ennen kuin päästään edes valitsemaan mitään peleistä, täytyisi pärjätä valikoissa. Taputa kerran, niin pääset seuraavaan valintaan. Taputa kaksi kertaa, niin peli valitsee nykyisen valitun kohteen… Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei… Aina kun yritän valita jotain kohdetta, se tunnistaa vain yhden taputuksen. Raivostuin jopa kerran valikoiden kanssa, vaikka se ei kuulu tapoihini. En ole oikeasti siis koskaan nähnyt yhtä epätarkkaa ohjausta valikoissa. En koskaan onnistu valitsemaan sitä mitä haluan, vaikka jopa pelin tutoriaalissa pitää harjoitella tätä! Onneksi ohjaimen voi ottaa käteen ja valita halutun kohteen Wii Remotella tähtäämällä, mutta tämän jälkeen ohjain tulee taas kalibroida taputusvalmiiksi ennen pelin alkua. Arvaa miten hauskaa tämä on esimerkiksi jokaisen pelin jälkeen, kun tulee valita valikosta “Next Stage”? Noh, muutaman sekunnin lisäviivästys.

Katsokaa: tämä on pelin parhainta antia!

Run to the Hills…

Ensimmäinen pelin viidestä minipelistä on ns. estejuoksu. Neljä pelaajaa laitetaan esteradalle, ja ensimmäinen joka pääsee maaliin on voittaja. Pelaaja juoksee, kun taputat hitaasti ja hyppää, kun taputat kovemmin. Radoilla on kaikenlaisia esteitä ja vastaavia, kuten esimerkiksi aitoja, liikkuvia palkkeja, sähköpalloja ja liaaneja. Mitä muutakaan tästä sanoa, pelin paras minipeli, mutta todella yksinkertainen, ja ratoja on vain 16. Joissain radoissa on kuitenkin ainakin kaksi eri reittiä, joista nopeammalle reitille pääseminen vaatii hieman enemmän taitoa. Yhden radan läpäisy kestää kuitenkin yleensä vain alle minuutin, ja minulla kesti pelikellon mukaan hieman alle 13 minuuttia läpäistä pelin kaikki juoksuradat. Niin.

Tämä minipeli on kuitenkin se, mikä tekee pelistä pelaamisen arvoisen. Läpäisin kaikki kentät yhdellä pelikerralla, ja se oli hauskaa. Välillä rehellisesti sanoen ärsytti, koska kontrollit eivät luonnollisesti ole täydelliset tähänkään, mutta pääasiassa radoilla juokseminen oli hauskaa ja erikoista.

Seuraava pelimoodi sen sijaan on musiikkipeli, jossa tulee taputella Donkey Kongan tyyliin. Pelissä on kolme “nuottia”: hidas, keskiverto tai kova taputus. Pelaaminen toimii ja on ihan mukavaa, mutta hyvä musiikkipeli tarvitsee myös toimivaa musiikkia. Edes minun armas J-pop-musiikkimakuni ei kestä tämän pelin kappaleita: Kung-Fu Disco, Tap de Papapaya ja kumppanit eivät vain houkuttele. Vaikka en ole edes kuullut niistä ennen, pelaamisen jälkeen en halua niitä uudestaan enää kuulla. Joten vaikka peli onkin sinällään toimiva, biisien takia ei tätäkään kovin pitkään jaksa pelailla. Peli sisältää kuitenkin jopa 16 biisiä, mutta jokaisessa on vain yksi vaikeusaste.

Tässä kuvassa ns. wnb-Mega-Man! Muistuttaa siitä, eikö vaan?

Fly for your liveees!

Kolmas minipeli on hieman erikoisempi, ja sitä on vaikeampi selittää sanoin. Noh, pelissä on jonkunlainen wnb-Mega-Man, joka lentää ylöspäin silloin kun taputetaan hiljaa ja laskeutuu alaspäin jos ei taputa lainkaan. Tiellä on kerättäviä esineitä ja varottavia esteitä, ja wnb-Mega-Man pystyy ampumaan jonkunlaisia ohjuksia silloin kun taputtaa kovemmin. Tämäkin oli varsin mielenkiintoinen peli, mutta ohjaus on vaikeaa, ja hitboxit eivät todellakaan ole kohdillaan. Vaikka osun esim. tähteen, hahmo ei välttämättä ota sitä, ellei se ole juuri oikeassa kohdassa. Peli on “endless”, joten silloin kun energiatkin loppuvat (otat liian paljon iskua esim. osumalla piikkeihin), pelikin loppuu. Ja peli alkaa aina samasta kohdasta. Peliä on mahdollista pelata myös kaksinpelinä, mutta silloin se on taistelua, ei etenemistä.

Neljännestä minipelistä löytyy jonkunlainen huojuva torni, jossa tosin ei rakenneta tornia, vaan puretaan se. Siitä löytyy pelimuotoina Unlimited ja Alchemy yksinpelattavaksi ja Race, joka on mahdollinen moninpelinä. Perinteinen Unlimited on yksinkertaisuudessaan sellainen, että ruudulla on n. 10 palikkaa päällekkäin, joiden päällä on aarrearkku, ja tavoitteena on poistaa palikat ilman että aarrearkku putoaa päältä. Ensin valitaan palikka mitä liikutetaan, sitten kulma mihin suuntaan sitä liikutellaan, ja sitten taputtelemalla otetaan sitä poispäin tornista. Pelasin tätä kaksi kertaa.

Alchemy sen sijaan on huojuvan tornin + Tetriksen sekoitus, jossa on tavoitteena pudotella tornista palikoita niin, että saat kolmen samanvärisen palikan kombon. Jatkat vain tätä, kunnes kehityt ja peli vaikeutuu. Kun kehityin kerran tasolla, lopetin pelaamisen.

Tapping brought us pain and misery

Viimeinen, Visualizer, on jotain täysin älytöntä kakkaa. Valitset moodin, esimerkiksi ilotulitteet, ja sitten kun peli alkaa, näet vain tyhjän ruudun. Taputat, ja ilotulitteita tulee ruudulle. Eli ei minkäänlaista tavoitetta, kunhan leikit. Jos teet oikeanlaisia komboja (esim. kevyt, kevyt, raskas, normaali taputus tjs.), saat tietynlaisen ilotulitteen. Köyhän miehen Wii Music? Noh, minun ei varmaankaan tarvitse kertoa tästä pelistä enempää.

Lopputuloksena Let’s Tap sisältää pari mukavaa peliä, joita ei kuitenkaan jaksa kovin kauaa pelata. Ehkäpä muutaman tunnin parhaimmillaan? Koko pakkauksen peli-ikä on hyvin lyhyt, varsinkin jos sitä yksin pelaa. Toisaalta – jos haluaa saada pelikaverin, ensin tälle tulisi opettaa kontrollit. Joten aika paha paikka, eh? Hauska kokemus, mutta ei mitään sellaista, johon kannattaisi paljoa rahaa laittaa.

Kotelo oli myös hieno.