Muistan yhä vuoden 2006 E3-messut: Revolutionina tunnettu konsoli oli pysyvästi päätetty nimetä Wiiksi. Samaan syksyyn meille näytettiin ensimmäistä kertaa esimerkiksi traileri pelistä Disaster: Day of Crisis, joka tuolloin vaikutti varsin lupaavalta peliltä. Moni uskoi pelin olevan julkaisuhittejä, mutta julkaisu venähti aina vuoden loppuun 2008. Oliko meillä aihetta odottaa?

Stressaava meininki

Pelaaja joutuu elämään keskellä suoranaista trilleriä, joka tosielämässä hajottaisi parhaimmankin pään: luonnonkatastrofit painavat päälle, vuosi sitten menehtyneen ystävän pikkusisko tulisi pelastaa ja - mikä parasta - hommaa vaikeuttaa vielä SURGE-ryhmä, joukko täynnä erikoissotilaita. Heilläpä sattuu olemaan vielä kolme ydinkärkeä, joilla uhkaavat posauttaa satunnaisen sijainnin Yhdysvalloissa, jos hallitus ei pulita lunnaita. Kuten peleissä yleensä, myös tässä tapauksessa vain yksi ihminen voi ratkaista tämän kaiken: Raymond Bryce.

Ray on entinen pelastusryhmän jäsen, joka on tottunut kestämään painetta vaikeissakin tilanteissa. Koko pelin ajan pelaaja vie häntä läpi kaoottisten ympäristöjen kohti tärkeintä, eli Lisan, Steven siskon, pelastamista. Apunaan hän kantaa ensiapulaukun ja laastareiden lisäksi maksimissaan neljää asetta, joskin hyvin pitkälle pelaaja tyytyy lähinnä pistooliin, haulikkoon ja rynnäkkökivääriin. Aseita saa paranneltua ja uusia ostettua pelin edetessä pidemmälle.

Kenttäsuunnittelu on simppeliä, mutta putkijuoksu sopii mainiosti peliin, joka pyörii selviytymisen ja luonnonkatastrofien ympärillä: ympäristö ei ole kovin vapaa, eikä pelaajalla ole mahdollisuuksia edetä usealla eri tavalla. Disaster: Day of Crisis koostuu kolmesta suuresta osa-alueesta, jotka pyörivät pelissä varsin kaavanomaisesti: liikkuminen 3rd person -kuvakulmasta, ajokohtaukset ja iki-ihanat ampumavälikohtaukset, jotka etenevät raiteilla.

Nuuskimista, ajelua ja räiskintää

Eniten keskitytään tutkimaan ympäristöä ja etsimään keinoja etenemiseen. Reittejä on poikkeuksetta aina se yksi, ja mikäli pelaaja joutuu umpikujaan, hänen on palattava hieman taaksepäin hakemaan jokin esine, joka auttaa pääsemään jälleen uuteen paikkaan. Hullua kyllä, mutta kyseisiä, hyödyllisiltä vaikuttavia esineitä ei saa poimittua mukaansa jo reitin varrella, vaan niiden luo on palattava myöhemmin, Rayn huomattua niiden tarpeen. Mikäli joku pitää etsimisestä, tämä ei ehkä miellytä: tarpeellisen esineen yläpuolelle ilmestyy hillitön huutomerkki-ikoni, jolloin yksikään pelaaja ei vahingossakaan joudu käyttämään omia aistejaan esineiden etsimisessä.

Taasko osoitellaan aseella?

Ympäristön tutkimisen lisäksi pelaajalla on mahdollisuus vuorovaikuttaa muutaman loukkuun jääneen ihmisen kanssa, joista osa tulisi pelastaa. Pelastettavat ihmiset erottaa keltaisesta ikonista, ja niitä voi myös etsiä huutamalla. Pelastusmetodeja on useita: joku pyytää ensiapupakkausta, toinen kaipaa kielekkeellä roikkuessaan auttavaa kättä ja kolmas on elvytyksen tarpeessa. Ihmisten auttaminen on suurimmaksi osaksi vapaaehtoista, mutta se on palkitsevaa: Ray ansaitsee pisteitä, joiden avulla hahmoa voi kehittää tehtävien välissä. Ympäristössä on myös paljon tuhottavaa. Ray voi rysäyttää palasiksi niin roskaämpäriä kuin pieniä kivilohkareitakin. Niiden sisältä paljastuu kehittämispisteiden lisäksi mm. ensiapulaukkuja ja laastareita, joiden avulla Ray auttaa muita ja pitää itsensä hengissä. Hampurilaisilla ja muilla herkuilla Ray pysyy suorituskykyisenä ja keskittyneenä.

Etenemisen ohella aina välillä eteen sattuu SURGE-ryhmän taistelijoita, joiden tehtäväksi on annettu Rayn eliminoiminen. Vihollisten sattuessa eteen alkaa raideräiskintä, joka kestää joskus kauan, kun taas toisinaan ammuskelu on hetkessä ohi. Vaikka ampumavälikohtauksiakin on paljon, niihin ei juuri kyllästy. Viholliset käyttävät aseita monipuolisesti ja osaavat asettua eri paikkoihin, jolloin jokaisessa taistelussa on hieman vaihtelua. Mekanismi ampumisessa on simppeli, mutta toimiva: painamalla näppäintä pohjassa Ray suojautuu jotenkin aina saatavilla olevan lohkareen tai seinän taakse. Ollessaan suojassa Ray-parka ei osaa ampua, vaan pelaajan on aina noustava maalitauluksi halutessaan ampua. Tämä on toisaalta hyvä, sillä ampumisessa ei olisi mitään haastetta. Viholliset kun eivät osaa kiertää Rayn suojan taakse.

Suurkaupunkikin vaikuttaa pieneltä tsunamien edessä.

Kaikkein vähiten pelissä on ajo-osuuksia. Ajaminen tapahtuu pitelemällä Wiimotea poikittain ja kallistelemalla sitä eri suuntiin. Käsijarrun avulla tehdään luonnollisesti jyrkkiä kurvailuja, jottei takaa-ajettava SURGE-auto pääse pakoon. Ohjaus on yllättävänkin toimiva, mutta kaiken yksitoikkoisuutensa ja pakkopullaisuutensa keskellä on onni onnettomuudessa, että Ray kulkee autolla varsin vähän: ajo-osuuksien läpäiseminen perustuu lähinnä siihen, että pelaaja muistaa, mistä se satunnainen ja epäreilu lohkare lentääkään. Tämän vuoksi ajo-osuudet ovat ehdottomasti pelin vaikeimpia ja ärsyttävimpiä osuuksia, vaikka ajatuksellisella tasolla se ei voi olla mahdollista.

Syvällisyys ei ole syvältä

Raymond Bryce on vaatimaton sankari, joka ei kuitenkaan ole sen erityisempi kuin muut. Myös hänellä on vaikeuksia keskittyä täysillä kaikkien ongelmien keskellä, ja vaikka hänellä on kiire pelastaa Lisa, myös muiden ihmisten pelastaminen on tärkeää jo pelkästään hahmon kehittämisen kannalta. Kehittäminen on mahdollista viidellä eri osapuolella. Hänestä voi tehdä esimerkiksi kestävämmän ja paremman taistelijan. Tärkeää on kohentaa hahmon kantokykyä: tällöin Ray jaksaa kantaa enemmän tavaraa ja panoksia. Panosten paljous on hyväksi, sillä ainoastaan pistoolissa on rajattomasti ammuksia.

Päihittämällä SURGE-ampujia Ray ansaitsee taistelupisteitä, joiden avulla on mahdollista hankkia joko tarkempia, nopeampia tai järeämpiä aseita. Uusia aseita puolestaan voi avata maalitauluharjoittelulla, joita pelaaja saa hankittua vähitellen pelin läpipeluun myötä. Ikävä kyllä ei ole mahdollista ottaa mukaansa esimerkiksi kahta eri tyypin haulikkoa, joten ensimmäisellä läpipeluukerralla jää helposti ilman neljättä asetta.

1... 2... 3... 4... 5... Onneksi ei tarvitse antaa tekohengitystä miehelle.

Sekä hahmon että aseiden kehittäminen on loppujen lopuksi erittäin suuri ilo. Disaster: Day of Crisis olisi varmasti paljon tylsempi ja vähemmän koukuttava ilman näitä mahdollisuuksia, jotka auttavat Rayta selviytymään paremmin.

Graafinen puoli pelissä on hieman ristiriitaista: pelatessa ympäristö näyttää paikoin luvattoman rumalta kaikkine paperipuineen ja kammottavine liekkeineen. Toisaalta ympäristöjen grafiikka onnistuu vakuuttamaan luomalla mahtavan postapokalyptisen tunnelman. Yksityiskohtia on ainoastaan välivideoissa, joissa ympäristöt ovat usein hyvin kauniita. Myös hahmojen yksityiskohdat ovat varsin vakuuttavia, joskin eleet ja ilmeet on toteutettu hyvin kömpelösti. Käsiä ja muutakin vartaloa liikutellaan vielä luonnollisen näköisesti, mutta jokainen kasvo on erittäin sieluton ja ilmeetön. Huutaminenkin näyttää lähinnä vammaiselta. Kasvoissa ei siis sinänsä ole mitään vikaa, mutta vaikka ihmisen kasvoissa on lihaksia enemmän kuin tarpeeksi, hahmojen kasvot ovat kuin jämähtäneet paikoilleen, joskin suun avaaminen onnistuu vielä jotenkin.

Ääninäyttely, kuten peleissä on usein tapana, ontuu pahasti tämänkin kohdalla. Ihmiset eivät puhu ollenkaan luonnolliseen sävyyn, ja hauskin äännähdys tässä on ehdottomasti se, kuinka Ray “huutaa” apua kaipaavia ihmisiä. Tuloksena on esimerkiksi avuton “Hello.”, joka kuulostaa enemmänkin toteamiselta, jota kenenkään muun ei ole tarkoitus kuulla. Eniten ongelmia on juuri näissä huudahduksissa, joita ei ole saatu onnistumaan edes välivideoissa.

Klisettä keskellä katastrofia

Peli on tarinaltaan ja kulultaan lähes täydellistä klisettä. Ray lähtee pelastamaan tyttöä ja huomaa tekeillä olevan vähän enemmänkin: yhtäkkiä Yhdysvaltain tulevaisuus on hänen harteillaan. Useat lausahdukset onnistuvat iljettämään kaikessa kermaisuudessaan, mutta silti tarinan kulkua on mielenkiintoista seurata. Pari huikeaa juonenkäännettäkin tapahtuu, ja niitä edes minä, kliseisiin tottunut konkari, en osannut aavistaa.

Nyt tuli kiire!

On pakko pohtia, kuinka paljon paremmin Disaster: Day of Crisis olisi myynyt Wiin julkaisupelinä. Se opastaa hyvin Wiimoten ja nunchuckin käytön ilman skippaus-mahdollisuutta, mikä nykypäivänä tuntuu kokeneemmalle pelaajalle hyvinkin turhalta. Useat juoksuosuudet ovat pelkkää moten ja nunchan vatkaamista, joka alkaa useamman kerran jälkeen puuduttaa. Nykyään tarjolla vain on liikaa Wiin saloihin perehdyttäviä pelejä, joten tämä ei sen osalta erotu edukseen.

Uudelleenpeluuarvoa on jonkin verran. On mahdollista avata uusia aseita ja kehittää hahmoa, siinä missä aiempiin tasoihin voi myös palata hankkimaan parempia arvosanoja tai läpäisyaikaan. Tasosta saatavaan arvosanaan vaikuttaa useampi asia: esimerkiksi tarkkuus, aika, läheltä piti -tilanteet, pelastamattomat siviilit ja pääosumat. Parempien arvosanojen hankkiminen on jopa mielenkiintoista hommaa, jota jaksaa joidenkin tasojen kohdalla yrittää useammankin kerran.

Disaster: Day of Crisis on kuitenkin kaikessa tahattomassa kömpelyydessään varsin mielekäs kokemus. Jo pelkästään Disc Channelilla käyntiin räjähtävä action-musiikki on eeppinen ja saa viritettyä pelaajan hyvään tunnelmaan. Tunnelma säilyy yllättävän hyvin, joskin katsottavia välivideoita kliseisine lauseineen on hieman liikaa. Peli on kuitenkin jäänyt valitettavan vähälle huomiolle - se ei missään nimessä ole niin huono peli, kuin on annettu ymmärtää.