Nyt tarkastelussa on Stafyn järjestysnumeroltaan toinen seikkailu GBA:lla. Tämäkin, kuten koko sarja, on julkaistu vain Japanissa. Peli on loppujen lopuksi melko perinteinen tasohyppely höystettynä pienellä seikkailulla, hyvin pienellä sellaisella. Meritähden toinen seikkailu maistuu huomattavasti paljon paremmalta kuin ensimmäinen, mutta liika toisto on pelin suurin ongelma.

Aarrearkkuja keräillen

Hahmo liikkuu samalla tapaa kuin ykkösosassa, tällä kertaa vain hiukan sulavammin, joka teitenkin on selvää plussaa. On vain harmillista, että ensimmäisessä osassa opitut liikkeet täytyy oppia tässä uudestaan muutaman täysin uuden liikkeen kera. Stafyn sekä vihollisten liikkeet ja eleet ovat mukavaa katseltavaa, vaikka suurin osa grafiikasta onkin jo tuttuja.

Juoni on samaa vanhaa huttua: pahis vain tällä kertaa nappaa Stafyn äidin alkupätkässä. Tälläisissä peleissä juoni ei onneksi ole se kantava elementti toisin kuin pelattavuus ja monet muut tasohyppelyiden peruselementit. Niistä puheen ollen, pelin pelaaminen on sekä helppoa että yksinkertaista ja kuitenkin tarpeeksi monipuolista. L- ja R-namikoita ei käytetä laisinkaan pelin aikana. Vähäinen namiskamäärä ei suoranaisesti haittaa millään tapaa, mutta ei pienen monipuolisuuden lisääminenkään pahitteeksi ollut, päin vastoin.

Erikseen sälävalikostakin kuunneltavat kipaleet eivät eroa tarpeeksi vanhoista, jotta niille voisi antaa positiivista kommenttia. Totta kai ne sopivat peliin yhtä hyvin kuin aikaisemaankin osaan, mutta uudet tuulet olisivat saaneet puhallella enemmän.

Sälää joka lähtöön

Peli on tungettu melko täyteen yhdentekevää hilpettä, josta suurimman osan olisi surutta voinut jättää laittamattakin. Minipelit eivät tällä kertaa ole pääpeliä sekoittamassa vaan kokonaan omassa valikossaan. Kyllähän ne ovat vähän laadukkaampia kuin ykkösen, mutta ei näistäkään kovin paljon varttia enempää hupia irtoa, joka on valitettavaa. Hieman syvällisemmät minipelit olisivat voineet kepeästi nostaa kokonaisuuden arvoa, mutta nämä pienet räpellykset eivät vaikuta suuntaan taikka toiseen.

Ensimmäisessä osassa tarpeeksi energiakuulia kerättyä tuli itsestään uusia kuvia, mutta tässä pääsee itse tuhlaamaan ne kauppaan. Ensin vaikuttaa, että pääse itse jopa jotain valikoimaan, mutta hetimmitten huomaa, että ostettavat tavarat ovat täyttä turhuutta. Kaupan käy vain tasaisin väliajoin tyhjentämässä roinasta. Myynnissä olevia tavaroita on kahta laatua: hahmoista lisää kertovia kuvia sekä vaatteita. Ensimmäisiä voi käydä tutkailemassa valikon kautta ja lukemassa infoa, jota ei tietenkään japaninkieltä osaamaton ymmärrä. Vaatteet ovat turhin, tyhmin ja kaikin muinkin puolin hölmö keksintö. Paperinukkepelikö tämä muka on? Voit valita mitä vaatteita hahmolla on valikossa. Olisi ollut jopa mielenkiintoista pukea otukselle eri vaateparsia, jos ne olisivat sitten näkyneet pelatessa, mutta ei.

Kaikki ylimääräinen sälä vain tahtoo tässä tapauksessa tehdä kokonaisuudesta irtonaisemman ja sekavemman. Ne eivät tunnu tukevan itse peliä millään tavalla – päälleliimatun oloisia kaikki. Eiväthän ne pelin arvoa laske, mutta nostostakaan on turha unelmoida. Onneksi pääpeli on sen verran rautainen, että näiden puoleen ei tarvitse edes kääntyä.

Kierrätys kunniaan?

Normaalissa elämässä kierrättäminen on erittäin toivottavaa ja ihaltavaa puuhaa, mutta pelimaailmassa se on vähemmän mukavaa. Saman pelaaminen kun tuppaa maistua puulta. Stafy kakkonen tuntuu välillä sortuneen liikaakin tähän. Melkein kaikki on jo tuttua mainiosta ykkösosasta.

Suurin uudistus on jo aikaisemmin mainittu suurempi kenttämäärä. Stafy ykkösessähän täytyi koluta samat yhdeksän kenttää monella eri tavalla lävitse löytääkseen kaiken. Tässä on yksitoista eri maailmaa, joissa kaikissa on viisi kenttää, jotka kaikki joutuu pelaamaan vähintään 2 kertaa löytääkseen kaiken. Pelin läpäisyn jälkeen tulee myös suuri määrä lisää kenttiä. Jotkut niistä jopa haastavat pelaajan kykyjä joissain määrin, joka on mukavaa vaihtelua pelin muuten hyvin alhaiselle vaikeusasteelle. Nämä avautuvat kentät ovatkin varmaankin pelin parasta antia. Pomotkin ovat tietenkin hauskoja, mutta hleppous vaivaa valitettavasti niitäkin.

Vaikka kierrätys paistaa välillä hyvinkin kirkkaasti läpi, jo pelkkä kenttien suurempi määrä tekee tästä huomattavasti paljon ensimmäistä osaa nautinnollisemman teoksen. Kaikkien maiden läpikoluamisessa kuluu jo paljon kauemmin verrattuna ykkösosaan. Jos tämä olisi sarjan ensimmäinen osa, saisi tämä huippupisteet. Liiallinen samankaltaisuus siis sakottaa.