Crash Bandicoot toimi ennen Playstationin varteenotettavana tasoloikkahahmona taistossa Marion hirmuvaltaa vastaan. Viime vuosina Crash on kuitenkin muuttunut rahastuksen symboliksi. Toinen toistaan kehnompi yritys on toiminut tekohengityksenä tälle Naughty Dogin luomalle tasoloikka-sankarille – ja alamäki sen kun jatkuu: Crash on palannut tällä kertaa DS:lle uudehkossa Mario Partyja kopioivassa pelissään.

Bilepelien yleisestä hengestä poiketen on Crash Boom Bangiin kehitetty avutonta tarinan tynkää. Bandicootien naisväkeä edustava Coco saa kutsun johonkin Maailman ympäri matkaamis -kilpailuun, jonka päämäärä on löytää legendaarinen Super Iso Voimakristalli. Palkintona on tarjolla mojovat 100 miljoonaa, joka saa koko Bandicootien suvun liikkeelle. Ikävänä yhteensattumana myös Crashin ilkeä arkkivihollinen, Dr. Neo Cortex, saa kutsun kilpailuun, ja siinä sitä sitten mennään…

Melkein kuin Monopoly

Ydinpeli toimii pelilaudoilla, jotka on tehty milloin minkäkin maanosan tiimoille. Mario Partyn tavoin pelilaudalla edetään noppaa heittämällä. Pelaaja sitten pysähtyy yhteen monista ruuduista, joilla on erilaisia vaikutuksia pelin kulkuun. Usein ruudut käynnistävät minipelin.

Lautapelien traditioin voittaja on se, joka saavuttaa laudalla olevan maaliruudun ensimmäisenä. Tässä ei kuitenkaan ole kaikki, sillä maaliruutuun päässyt pelaaja ei ole sataprosenttisen varma voittaja. Minipeleistä, kuten myös maaliruudun saavuttamisesta, saa pisteitä, ja tietenkin se, jolla on eniten pisteitä, on se virallinen voittaja. Kuitenkin maaliruudusta kerää niin suuren plussan pistesaldoon, että sinne ennättäminen on voiton kannalta lähes välttämätöntä.

Hupailua ja hulluttelua

Minipelit ovat Crash Boom Bangin ristiriitaisin osuus. Suuriosa minipeleistä on toteutettu esimerkillisesti. Tosin kaikella on pimeä puolensa. Ensinnäkin minipelin ohjeistuksen lukemiselle on laitettu aikaraja, noin 10 sekuntia, ja sitten pitäisi olla sisäistänyt ohjeen sisällön ja sen, mitä kosketusnäytölle söherretään.

Minipelejä on aina maan ja taivaan väliltä: lentokonesodasta ilmapallon puhaltamiseen ja flipperiin sekä formula-auton kokoamiseen. Sinänsä ihan hyvä asia, että niitä on paljon, koska osassa on kyse jostakin vallan muusta kuin hupailusta. Moukarinheitoissa tehdään rinkiä kosketusnäytöllä, ja sitten irrotetaan ote oikealla hetkellä ja vielä oikeaan suuntaan, ettei moukari lennä huti. Vaikka hyvällä yrityksellä saa muutaman sata metriä, niin tietokonehahmot kiskovat kilometrin heittoja tuosta vain. Olisi kiva, jos jostain saisi tietää, miten ne sen tekevät, mutta kun ei ole kunnon ohjeistusta. Toisinaan taas on mielenkiintoisempia pelejä, kuten “töki Stylusilla aasia takapuoleen, jotta se juoksisi pelaajan voittoon”.

Minipelejä voi pelata erikseen My Room –paikassa valitsemalla yhden neljänkymmenen pelin valikoimasta. Näin voi pelata lempipelejään ilman laudalla säheltämistä. Kaikki pelit pitää tietenkin avata käyttöön pelaamalla niitä tietokonetta vastaan lauta-osiossa. Kaikkien pelien hankkiminen voi viedä iäisyyksiä, sillä toiset pelit ovat paljon yleisempiä kuin toiset.

Moninpelinä Crash Boom Bang toimii oikein loistavasti. Neljällä DS:llä voi latauspelinä pelata muutamaa minipeliä erinä, tai ensimmäisellä laudalla kuten yksinpelissäkin. Hahmovalikoima on rajoitettu, sillä pelin ladanneet pelaajat saavat hahmonsa sattumanvaraisesti, kun kortilliset saavat käyttää valitsemaansa hahmoa. Tosin kuka tällaisen hupailun takia hankkisi neljää peliä, kun jo yhdellä saa ihan tarpeeksi lyhytkestoista kivaa.

Grafiikka on sellaista sotkua, ettei siitä oikein erota mihin on pyritty. Hahmot on tehty yksinkertaisesti ja kulmikkaitamuotoja käyttäen, niin että voisi luulla pyrkimyksenä olleen Cel-Shading -tekniikka, vaikka siitä ollaan kaukana. Bilepelin musiikeilta ei kannata toivoa liikaa, sillä hupailu ei vaadi mitään mahtipontisia musiikkeja. Tarjolla onkin itseääntoistavia, pidemmän päälle ärsyttäviksi käyviä kappaleita.

Jos oikeasti haluaa taskussa kulkevan bilepelin, niin kannattaa miettiä Crash Boom Bangin ostoa useammin kuin kahdesti. Sen jälkeen voi mennä ostamaan Mario Party DS:n, joka ei ole tällaista laadutonta kuraa. Voidaan siis sanoa, että Mario veti jälleen pidemmän korren.