Super Smash Bros. on Nintendo 64:llä alkanut pelisarja, jossa yksikertaisuudessaan Nintendon hahmot usutetaan nyrkein ja hampain käytäviin taisteluihin. Kaksiulotteisesti kuvatuissa kentissä käytävissä taisteluissa päämääränä on vastustajan potkiminen ulos areenalta. Alunperin hahmoilla ei ollutkaan energiamittaria, vaan sitä korvasi vahinkomittari, jonka luku kasvoi, kun hahmot mukiloivat toisiaan.

Fanien tuskallisesti odottama Brawl odotti yllättävän kauan Euroopan julkaisupäivää, mutta Japanissa ja Amerikoissa on murjottu toisia jo puolisen vuotta. Monet kuitenkin sortuivat tilaamaan kyseisen pelin suoraan Amerikoista Freeloaderin puitteissa. Tietoa pikkuhiljaa vuotanut pelin kotisivu piti ihmiset hyvin ruodussa ja odotukset korkealla. Dojo paljasti melkein päivittäin jotakin kiintoisaa ja keskustelufoorumit täyttyivät viesteistä. Odotukset olivat suuret, mutta niin ovat tuloksetkin.

Hahmot hallinnassa

Hahmokaarti ei ole mitenkään radikaalisti poikkeava edellisiin osiin verrattuna. Reilu tusina uusia hahmoja ja muutama vanha hahmo on potkittu pois, ja muutaman vanhan hahmon iskuvalikoimat ovat muuttuneet. Uutuuksista mainittakoon Charizardia, Ivysauria ja Squirtlea vuorotellen käyttävä Pokémon Trainer, kahdeksi miekaksi jousipyssynsä halkaistava Kid Icaruksen Pit-enkeli, Kirbyn teräksinen kilpakumppani Meta Knight, Varia-haarniskasta riisuttu Zero Suit Samus sekä Konamin että Segan tähdet Solid Snake ja Sonic-siili. Kaikki hahmot ovat saaneet osakseen kauneusleikkausta, ja yksityiskohtia piisaa aina pieniin taskuihin ja niiden saumoihin sekä taskujen sisältöön asti.

Pelaaminen onnistuu kaikkiaan poikittaisella Wiimotella, Wiimoten ja Nunchukin yhdistelmällä sekä Classic- tai GameCube-ohjaimilla. Tämä on selvästi pätevin ratkaisu, sillä tyyleissä on huomattavia pelillisiä ja taktisia eroja. Hyvin huomioitua on myös se, että pelaajilta tuskin löytyy tarpeeksi tiettyjä ohjaimia kavereiden kanssa pidettävään mättöiltaan. Oletettavaa on, että kaikki vähänkin Meleetä pelanneet pelaajat valitsevat tuttuuden takia GC-ohjaimen, vaikka kaikki muut vaihtoehdot tuntuvat yhtä varteenotettavilta. Nunchukin käyttö tosin vaatii käden siirtämistä pitkin ohjainta, jotta tapaisi 1- ja 2-napeille. Toimintojen paikat voi määrittää itse, eli halutessaan pelaaja voi laittaa hahmon tekemään perushyökkäykset vaikka takanapeista. Tämä on äärimmäisen tärkeä osa koko peliä. Ohjauksen saa laitettua niin, että tietyn nimen käyttäjä saa automaattisesti itse säädetyt kontrollit. Muutamien säätöjen jälkeen Nunchuk sattui käteeni kuin nakutettu. GameCube-ohjain toimii kuin ennenkin, mutta poikittainen Wiimote tuntui liian täyteen sullotulta vaihtoehdolta.

Perinteisiin kuuluvat kentällä lojuvat laatikot, tavarat ja kättä pidemmät ovat vain pidentäneet listaansa. Pelisarjojen omaa krääsää tunnutaan lisäävän aina yli pelaajan tarpeen, joten kaikkea ei tule usein käytettyä. Ainoa mainitsemisenarvoinen taitaa olla Smashiltä omasta takaa tuleva Smash Ball, joka mahdollistaa massiivisen erikoisiskun, jolla voi potkia vastustajat kuuseen kerta heitolla. Jokaisella hahmolla hieman erilainen lopetusisku tuottaa pisteitä, ja siksi kentälle ilmestyvä ja siellä leijuva Smash Ball on varmasti tavoittelun arvoinen. Toinen uutuus on Assist Trophy, joka kutsuu jonkun ylimääräisen hahmon, kuten MGS-sarjan Gray Foxin tai F-Zeron Samurai Gorohin kentälle hutkimaan vihollispelaajia. Osa Assist Trophy -hahmoista osaa ärsyttää, kuten Waluigi, mutta toiset päättävät kärsimyksen lyhyeen ja potkivat pelaajat pihalle.

Pelaaminen vaatii hiukan tilannetajua jotta voisi hahmottaa mahdollisuuksiaan. Tosin olen kyllä tavannut tyyppejä, jotka pelaavat ihan sormituntumalta ja hakkaavat vain nappeja hirveää vauhtia pelatessaan. Etenkin ala-asteikäinen veljeni on kova hakkaamaan nappeja, vaikkei tiedä mitä edes tapahtuu, ja joskus se toimii ja joskus taas ei. Perushyökkäykset ja jokaisen hahmon erikoishyökkäykset ovat ne, jotka pelaaja yhdistää väistöliikkeisiin tai ei. Suuntaamalla tatin johonkin perusilmansuuntaan ja painamalla hyökkäysnappia hahmo tekee eri hyökkäyksen. Hyppynappi löytyy kaikista muista ohjainvaihtoehdoista paitsi Wiimotesta, jossa sen työn ajaa ylöspäin-nuoli. Toki analogitatin voi suunnata ylös hahmoa hyppäyttääkseen, mutta henkilökohtaisesti en pidä siitä lainkaan.

Peruspelitilat ovat säilyneet Brawliin varsin mallikkaasti. Tutuin kaikista, Classic-moodi, on todellakin klassinen, sillä kahdentoista eri taistelun ja välillä käytävien minipelien yhdistelmä toimii aivan kuten ennen, vaikka minipelivalikoimaa on karsittu entisestään. Home-Run Contest eli “hakkaa hiekkasäkki mahdollisimman kauas” -moodin pelaamista on helpotettu stadionin ympärillä pyörivällä suojakilvellä, joka estää usein Meleessä käyneet vahingossa aiheutetut säkin putoamiset. Target Smash -tilassa on tarkoitus tuhota tietty määrä maalitauluja mahdollisimman nopeasti. Event Matchit ovat myös mukana nyt myös kaksinpelattavina. Liioitellut matsit kärsivät selvästi ideoiden puutteesta, sillä tyypillisimpiä haasteita on tappaa viholliset jollain tietyllä tavalla tai hyökkäyksellä, kuten Final Smash –iskulla.

Yksin vai kaksin yksinpeliä

Yksinpeliin on panostettu reilusti edellisiä osia enemmän, kun on jopa saatu toimiva tarinatila mukaan. Yksinpeli ei enää ole pelkkää hahmojen ja pystien keruuta sekä muuta avuttoman tylsää pakkopullaa. Subspace Emissary on uuden tilan nimi, mutta pääosin se kulkee samaa rataa kuin Meleen Adventure Moden alkuosa. Tarinan juonen käsikirjoittajilla on toden totta ollut luovia ideoita Nintendo-hahmojen teiden risteytymisen kanssa. Tarina kertoo siitä, kuinka pystien maailmaa alkaa valloittamaan Muinaisen Ministerin ja muiden Nintendon konnien ylläpitämä Subspace Army. On selvää, että kaikkien hyvisten tiet suuntautuvat yhteistä vihollista vastaan. Tilan voi läpäistä yksin tai sitten kimppapelaamisen merkeissä myös kaksin.
Tarinaa siivittävät lyhyet mutta antoisat välianimaatiot, joihin on ujutettu muutamia hupaisia kohtauksia. Puhuttua dialogia ei ole ollenkaan, sillä hahmot vain ääntelehtivät tai käyttävät peleistään tuttuja repliikkejä. Pahisten naurut taas ovat hirveää kuunneltavaa, sillä ne ovat jonkinlaisia kaikuvia ärähdyksiä, joita osa kutsuu helium-ääniksi, mutta onneksi Wariolla edes on tuttu omahyväinen naurunsa.

Subspace Emissaryn kentät ovat hyvin tasoloikkamaisia, jotka on sullottu täyteen erilaisia mätkittäviä vihollisia, kuten Koopia ja Goombia. Usein kentistä löytyykin mariomaisia ovia, joista voi siirtyä kentän toiselle alueelle. Reiteille on tietysti ripoteltu myös aseita ja muita varusteita, muttei niitä kyllä tule poimittua, kun on jo vauhdissa. Kentät painottuvat tasoloikkaan ja sisältävätkin siksi jonkinlaisena jarruna menoon toimivia ansakohtia. Ansakohdissa kuvaruutu seisahtaa ja pelaajalle tiputetaan jotakin hieman kovempaa mätkittävää, mutta löytyypä pelistä jokunen isommankokoinen pomovastuskin.

Moninainen monipeli

Moninpeli on hyvin täyteläinen kokemus, sillä se on hiottu hyvin, vaikkei ehkä aivan Mario Kartin tasolle. Pelaaminen ihmisvastustajia vastaan on tietenkin pelin parasta antia, sillä tietokoneista ei ole tiedettävästi mihinkään. Vaikka offline-monipeli on hauskaa hyvässä porukassa, silti nettipeli on pelin elinehto, koska niin paljon jää pois, jos ei ole mahdollista käyttää Wiitä netissä. Matseissa voi joskus ilmetä jonkinlaista lagia, mutta usein se toimii ilman sen suurempia ongelmia. Pelatessa voi matsien aikana lähettää ennakkoon kirjoitettuja viestejä pilkkausten kylkiäisiksi, mutta tätäkään ei voi tehdä kuin kavereiden kesken. Olisi toivonut keskustelumahdollisuutta matseihin ainakin ystävien kesken. Näkyy selvästi, että Wiin nettiominaisuudet ovat kehittymään päin, mutta vielä on pitkä ja kivinen tie kuljettavana.
Spectator-moodi on toinen nettipelitila, jossa tosin ei pelata itse, vaan seurataan muiden käymiä matseja. Jotta tila ei olisi täyttä humpuukia, niin pelaaja voi laittaa peliin yksinpelissä ansaitut kolikkonsa. Vedonlyönti voittajasta käy aina matsin tai pari kerrallaan, mutta ei sitä tuntitolkulla jaksa, vaan haluaa itse mätkimään muita.

Meleessä pelaajien käsiin tuli Camera-moodi, jossa pystyi ottamaan kuvia suoritusten keskellä. Brawlissa tämä on yhä mahdollista, ja parempana puolena on nyt se, että voi vain taukovalikosta zoomailla ja napata valokuvan, joka menee Wiin omaan muistiin tai SD-kortille. Tosin nyt kun Brawl mahdollistaa videokuvan talletuksen, voi kuvaa ottaa lähes missä tahansa pelitilassa. Onhan se tietysti hienoa katsella, kuinka tekikään oman ennätyslukemansa Home-Run Contestissa. Ominaisuus tietenkin vaatii sen, että tallenteita voi lähettää kavereiden katsottaviksi. Sen suurempaa merkitystä koko ominaisuudella ei ole, mutta onpahan mukava lisä.

”Joka päivä jotakin uutta” –ideologia on tärkeä osa Brawlia, sillä kuvien ja videoiden lisäksi kenttäeditori on sitä, mitä fanit ovat kaivanneet. Pelaaja voi kasata kenttänsä hyvinkin erilaisista paloista ja lisätä sekaan enemmän tyyliä tuovia paloja, kuten vankityrmän tms. Pääasiassa alustana ovat laatikonmuotoiset palikat. Kenttä rakennetaan jollekin kolmesta taustasta ja sinne voi laittaa soimaan minkä tahansa avatuista musiikeista. Eikä tämä ominaisuus olisi mitään ilman kenttien nettiin lähetys- ja lataamismahdollisuutta. Silti kenttäeditori ei ole mitään huippuluokkaa vaan jää jälleen kerran Brawlin pienempiin uudistuksiin.

Kentässä kuin kentässä

Kenttiä Brawlissa piisaa ihan ylen määrin. Reilut neljäkymmentä kenttää sisältävät rutkasti vaihtelua ja tietenkin hyödynnettäviä efektejä ja asioita. Hienoja toteutuksia ovat muun muassa: Mushroomy Kingdom, joka on täydellinen kopio ensimmäisen Super Mario Bros:in ykköskentästä, ja joka liukuu ruudulla eteenpäin. Tausta on vaihdettu aavikkoon ja musiikki on vähemmän klassinen. WarioWare Inc. on kyseiseen peliin perustuva kenttä, jossa taistellaan tavalliseen tyyliin, kunnes pelin sekoittavat minipelit. Hyvin yksikertaiset minipelit, kuten “väistä auto” tai “pysy sateenvarjon alla”, ovat tyypillisiä esimerkkejä. Näistä onnistuneesti suoriutuneet palkitaan tähdillä tai sienillä, jotka muuttavat pelin kulkua seuraavaan minipeliin saakka. Muita hienouksia voisi luetella iäisyyksiä aina Bridge of Eldinistä Shadow Moses Islandiin ja New Port Cityyn. Avattavia kentistä ovat vain muutamat, eikä pelin puolueettomin kenttä Final Destination ole Meleen tavoin teljettynä pelin vaikeimpien haasteiden taakse, vaan on suoraan pelaajien käytössä.

Meleestä on siirtynyt noin tusinan verran kenttiä, jotka ovat joidenkin pelaajien lempikenttiä ja toisten vihaamia. Muun muassa suursuosikiksi noussut Temple on aivan faneja ajatellen siirretty Brawliin. Rainbow Ride, Brinstar Depths ja muutamat muutkaan kentät eivät ole saaneet osakseen yhtä suurta grafiikkapäivitystä kuin muut kentät, mutta vanhat musiikit on onneksi säästetty.

Visuaalinen virtuoosi

Musiikit ovat vaatineet uurastusta, sillä ne osaavat vakuuttaa kerta toisensa jälkeen. Vaikka suurin osa musiikeista onkin pelisarjoista tuttuja, on uudelleenmiksaus tehnyt ihmeitä useissa kappaleissa. Brawlin omia kappaleita on vain kymmenisen, mutta intro-videon mahtipontinen musiikki sykähdytti ensiesiintymisellään. Säveltäjien pitkä lista on saanut todella paljon musiikkia tuotettua ja eipä ole ihme, että osa on laitettu pelaajan kerättäväksi.

My Music –järjestelmä on Brawlin musiikkipuolen ominaisuuksia. My Musiciin sitten kertyvät kaikki pelaajan keräämät kappaleet ja sieltä voi myös määrittää, mistä kappaleesta tykkää kentässä eniten. Kentän valitessa tämä sitten vaikuttaa taustamusiikiksi tulevan kappaleen todennäköisyyteen. Kappaleita piisaa ainakin neljä kenttää kohden, eikä kaikki edes liity kentän pelisarjaan.

Grafiikka on Wiin puitteissa huippua. Värimaailma on todella laaja aina pastellin sävyisistä varjon ja pimeyden erilaisiin sävyihin. Tarkat yksityiskohdat ovat selkeitä ja niissä ei todellakaan ole säästelty Wiin tehoja. Subspace Emissaryn välianimaatiot ovat terävää laatua, ja tämä näkyy erityisesti pelin loppupuolen massiivisessa kohtaamisessa. Muutkin pienemmät kosmeettiset uudistukset, kuten hahmojen sisääntulonäytösten palaaminen ja juontajan repliikit liittävät pelin vaikutteiden lähteet ennemmin alkuperäiseen Smash Bros:iin kuin Meleeseen. Juontajan vaihto vaikuttaa selkeästi valikoiden selaukseen, sillä uusi juontaja on poikkeuksellisen vakava ja hänen lausumisissaan on selkeitä korostuksia. Tämä kuulostaa ainakin Meleen juontajaa paremmalta, mutta suurempaa kehuttavaa ei tässäkään hepussa ole.

Super Smash Bros. Brawl lukeutuu ehdottomasti Wiin kärkipeleihin, siitä ei ole epäilystäkään. Aluksi peli kuitenkin sai Wiini tilttaamaan ja muutenkin etanoi valikoissa, mutta useimmiten kaikki valinnat onnistuivat sekunneissa. Lataustauot kävivät ainakin omille hermoilleni. Kun siirtyi nopeasti hahmonvalintaruudusta kentänvalintaruutuun, mutta halusikin vaihtaa hahmoa ja joutui palaamaan, niin sai kärsiä pitkän latauksen ajan. Kaiken kaikkiaan peli sisältää niin paljon uutta materiaalia edellisiin osiinsa nähden. Ilman sen suurempia lageja toimiva nettipeli ja muut nettiominaisuudet pienentävät yksinpelaajien kyllästymiskynnystä tarinallisen yksinpelikampanjan tavoin. Edellä mainitut taitavat olla Brawlin merkittävimmät uudistukset kaiken muun seassa. Se ei silti ole täydellinen peli, vaikka ylistystä piisaakin, sillä Nintendo itse tulee vastaan etenkin nettiominaisuuksien kohdalla, koska Wiin mahdollisuuksien kehittämien on kesken. Pelin mätkintäsisältö voi tylsistyttää osan pelaajista, mutta ne, jotka Smashin tuntevat ja tietävät, jaksavat varmasti koluta pelin läpi aina täydelliseen pokaalikokoelmaan asti. Brawl kuitenkin nousee yhdeksi tämän vuoden merkittävimmistä Nintendo-julkaisuista ja vuoden parhaan Nintendo-pelin tittelin kilpailijaksi ilman sen suurempia miettimisiä.