Mistäs nyt on kyse?

Mario palaa takaisin paperin ohueena ja entistäkin ehompana! Peli on jatkoa Paper Mario-sarjan ensimmäiselle osalle, joka ilmestyi Nintendo 64 -konsolille. Pelissä huomioonotettavaa on ehdottomasti se roolipelimäisyys, joka on saatu sisäistettyä peliin erittäin hyvin ja tekee pelielämyksestä unohtumattoman. Grafiikka on omaperäistä, kuten edellisessäkin osassa. Nimittäin hahmot ja maailma todellakin näyttävät paperilta ja saavat tunnelman kattoon. Pelin tarina ei ehkä aluksi tosin tunnu kovin ihmeellisestä, koska se on melko paljon sitä samaa kierrätystä, mitä edellisetkin osat ovat olleet, ehkä vain hieman eri idealla. Princess Peach nimittäin kaapataan jälleen, mutta tämän kaappauksen takana onkin hieman tuntemattomampi tahko, X-nautsit. Mario päättää lähteä selvittämään Peachilta saadusta kirjeestä karttaa, joka kertoo Tuhatvuotisen Oven salaisuuden, tähtien avulla, jotka piilevät jossain päin maailman kolkkaa. No, Bowserkin innostuu matkimaan Mariota ja päättää itsekkin etsiä käsiinsä tähdet, jotka omaavat salaperäiset voimat…

Varo ettei vihollinen revitytä sinua!

Pelissä ohjataan Mariota ja hänen partnereitansa, kumppaneita, jotka auttavat Marion läpi koko seikkailun. Jokaisella partnerilla on oma tarinansa pelissä, joten se tekee pelin tarinan taustoista vieläkin nerokkaamman. Taistelusysteemistäkin on tehty aika lailla helppo, vaikka se vaatiikin ehkä hieman ajattelua. Se on vuoropohjainen taistelu, jossa Mario ja hänen partnerinsa hakkaavat vuorotellen vihollisensa. Taisteluissa voi käyttää myös tähtiä, jotka ovat erittäin tärkeä osa tarinaa. Tähtiä pääsee kuitenkin vain käyttämään, jos on oikea määrä “yleisön kannustusta” eli yleisön antamia pisteitä, jotka nostavat eräänlaista mittaria. Sen avulla Mario pääsee käyttämään näitä tähtiä. Star Pointseja, eli tähtipisteitä Mario saa aina kun on hoidellut vastustajansa. Pisteet antavat aina levelin kun Mariolla on 100pistettä, eli aika nippeliä, vaikka pisteiden saamisesta voi tullakin tuskaista heikkoja vihollisia vastaan taistellessa. Pelin vitsaus onkin se, että kun on saanut aina levelin, niin vihollisten nylkemisestä tulee liiankin helppoa, mutta tähtipisteet jäävät sitten harmillisen pieniksi. Kun vastassa on hieman vahvempi vihollinen, niin Mario ja hänen kumppaninsa voivat käyttää erikoisliikkeitä, joita saa badgeista (tähän tietysti tarvitsee Badge Pointseja, joita voi kasvattaa aina levelin saatuaan, kuten myös FP:tä ja HP:ta). Joskus voi tosin olla hieman hankalat olosuhteet vihollisia, ehkä enimmäkseen vastuksia vastaan. Silloin suotuisaa on käyttää ylempänä mainitsemiani tähtiä, jotka omaavat jonkun erityisen voiman. Niiden avulla vihollisen tuhoaminen on naurettavan helppoa, mutta niiden käyttäminen voikin olla sitten aluksi vaikeaa, nappien painelua ja rämpyttelyä oikeastaan. Sitten onkin tuskaista, kun mokaa jonkun tähden kanssa – lopputuloksena onkin se, että vihollinen menettää damagea todella vähän.

Mutta mikä sitten tekee tästä omaperäisen pelin?

Paper Mario: The Thousand-Year Doorissa on myös hyvä äänimaailma, musiikit jäävät hyvänä kokonaisuutena mieleen. Ne ovat luistavat ja lisäävät vain pelin hienoa kokonaisuutta. Pelin kylät, paikat ja rakennukset ovat viimeistä piirtoaan myöten suunniteltuja. Esimerkiksi jo vanhalle koiralle voi löytyä jotain uutta paikoista, joita ei ole perinpohjaisesti tutkinut. Dialogi, joka on suunniteltu hämmästyttävän hyvin, on hyvä lopputulos osana peliä. Tasohyppelyelementtejäkin pelistä löytyy, mm. Bowseria pääsee ohjaamaan tietyissä kohdin peliä, kuten myös Peachia. Tarina avautuukin pelaajalle nokkelasti eri hahmojen näkökulmasta. Vitsejäkin on osattu sisällyttää peliin ihan kiitettävästi. Miinuksena onkin se, että välillä joutuu ravaamaan pelissä liikaa Rogueport-nimisen kaupungin välillä. Peliä jää myös kaipaamaan sen läpäistyään…