Ja taas Mario on tehnyt uuden syrjähypyn, kun lelujen vallankumous on alkanut. Kysymyksessähän on jatko-osa aikaisemmalla Mario vs. DK –pelille, jossa Mario vaivalla pelasti uuden osan päähenkilöt, Mini-Mariot. Siis Mario vieterilelut ovat syrjäyttäneet esikuvansa, tai sitten Mario on laiska, kun laittoi nämä neitoa pelastamaan.

Lyhyt ja ytimekäs muttei toimiva

Pelin juoni on yksinkertainen; Marion vieterilelut ovat saaneet suuren suosion sienivaltakunnassa ja niille on perustettu oma huvipuisto. Tarinaa siivitetään alussa loistavalla animaatiopätkällä. Super Mini-Mario Worldin avajaisissa Donkey Kong ilmestyy paikalle, ja ”rakastuu” Pauline -neitoon, jonka tämä sitten kaappaa. Tämä ryntää vauhdilla pilvenpiirtäjän hissiin josta suuntaa huipulle neito kourissaan, tästä tulee mieleen lähinnä King Kong, jos jokin. Mario jää pohjakerrokseen ja laittaa pirteät peltipurkit matkaan. Talossa on kymmenen kerrosta, joista jokaisessa on kymmenen erilaisiin asioihin pohjautuvaa kenttää.

Vaikka pelin juonessa ei ole mitään ideaa, niin pelaaminen on pelin parempi puoli, vaikka silläkin on pimeä puolensa. Mini-Marioja ohjataan maaliin kosketusnäytöllä, jotta ne etenisivät seuraavaan kenttään. Myöhemmin tosin pelaaminen osoittautuu hiukan tylsäksi, kun Mini-Marioja saa kytätä kokoajan. Ne vain kävelevät eteenpäin, kunnes tippuvat kuoppaan tai osuvat seinään ja kääntyvät ympäri lähtien takaisin sinne mistä tulivat, eli kaikki liikkeet saa ohjastaa.

Kentät ovat sellaisia älypähkinöitä, joissa suunnitelma on aika tärkeä osa, joten suin päin ryntäilyllä ei voita kuin hautapaikan, vaikkei helpoissa alkukentissä paljoa miettiä tarvitse. Kentissä on erilaisia rivivihollisia, kuten erilaisia lelu-Donkey Kongeja, Piranha-kukkia sekä lelu-rapuja. Kenttien ulkonäkö onkin aivan toinen asia, kenttien taustalla on joku yksinkertainen tausta joka kuitenkin jää kentän esteiden taakse. Rumia ne eivät kuitenkaan ole, vaikka tuovat mieleen alkeellisen lastenpelin, mutta siihen tottuu. Suurin osa kentistä hyödyntää kosketusnäyttöä muuhunkin kuin vieteriukkojen ohjaukseen, sillä kosketusnäytöllä käännetään liukuhihnoja ja poistetaan palkkeja tietynlaisista seinistä. Ideoita toistetaan kuitenkin usein ja se tekee pelaamisesta tylsempää. Eivätkä hermoja raastavat musiikit auta asiaa, siksi onkin parempi pelata ilman ääniä.

Itsekin voi kenttiä rakennella, jos normaalit kentät tuntuvat tylsiltä, mutta vaikka kenttäeditorilla saa kohtalaisia kenttiä, ne eivät silti ole normaalien veroisia, koska kenttään ei saa rajattomasti tavaraa. Sitten kenttiä voi vaihtaa toisten pelaajien kanssa Wi-Fi –palvelun kautta tai lähiverkossa, mutta jos ei ole
jotakuta jonka kanssa vaihtaa kenttiä, niin miksi vaivautua tekemään kenttiä itselleen.

Pelaaminen kuitenkin säilyy kohtalaisena kokonaisuutena, kunnes tullaan jokaisen kerroksen viimeiseen kenttään, jossa taistellaan Donkey Kongia vastaan. Mini-Marioja ammutaan kanuunalla, jolla tähdätään kääntämällä tykin kahvaa Stylus-kynällä, ja Shoot–painikkeesta ammutaan. DK–pomokentät ovat kuitenkin aina samanlaisia, eikä niissä ole juuri mitään vaihtelua. Kaiken lisäksi haastavuus on minimissä ensimmäisissä tällaisissa, mutta vaikeustaso nousee huimasti pelin edetessä.

Hyvä yritys mutta säälittävä tulos

Loppujen lopuksi vaikka kuinka yrittää, niin tästä pelistä ei löydy mitään niin mullistavaa, että se korvaisi sen useat mokaukset. Pelaaminen on hyvin toteutettu, mutta se ei kanna kovinkaan pitkälle sillä kaikki muu tässä pelissä on jotenkin saatu tuhottua. Mario vs. DK 2 on keskinkertaista heikompi peli, joka on ihan kuin puolivalmis. Jos ei voi sietää puzzle-pelejä, niin tätä ei kannata edes harkita, mutta muuten kyllä tästä nauttiakin voi, etenkin, jos on kaveri jonka kanssa vaihtaa kenttiä.