Wiille ilmestyy todella paljon erilaisia ja monipuolisia pelejä. Tällä kertaa arvostelussa on marmolikuulapeli Kororinpa. Pelissä vieritetään marmolikuulaa maaliin varomalla mm. saksia, suurennuslasia, ja sitten tietenkin on tavoitteena se, ettei tippuisi alas. Vaikka peli-idea onkin yksinkertainen, se voi joskus toimia. Itse ostin pelin sen takia, koska olen rakastunut Kururin pelisarjaan, joka ainakin minun mielestäni on melko samankaltaista pelattavaa. Monet eivät välttämättä ole tosin edes kuulleet koko sarjasta. Mutta kuitenkin, niinpä toivoin, että tämä olisi uusi hitti minulle. Noh, oliko? Ei, mutta lähelle päästiin.

Mitä seuraavaksi tulee vastaan?

Pelissä Wiimotea kallistetaan ja samalla koko pelikenttä liikkuu ohjaimen mukaan. Tämä hieno idea saa monet ostamaan juuri tämän pelin, ja se onkin oikeastaan ainoa hyvä syy ostaa peli. Pelin kontrollit toimivat varsin mallikkaasti. Pelin kuitenkin pahin heikkous on se, ettei siinä ole minkäänlaista kamerakulmanvaihtoa. Koko kentän voi ainoastaan nähdä huonosta kartasta, jota ei edes voi tutkia kunnolla. Näin ollen äkkikuolemia tulee hyvin usein, joka kyllä ärsyttää melkeinpä ketä tahansa pelaajaa. Mikäli tippuu alas tai muuta vastaaava, joutuu aloittamaan kentän kokonaan alusta, ellei ole käynyt checkpoint -pisteessä. Pelin ideana on päästä maaliin, mutta samalla pitää myös kerätä kaikki oranssit kristallit matkan varrelta. Mikäli kaikkia kristalleja ei kerää aj menee maaliin, niin hyppäät takaisin alkupisteeseen. Kentissä on myös vihreitä kristalleja, joilla voit avata salakenttiä, mikäli keräät näitä tarpeeksi. Nämä vihreät kristallit ovat ehkä pelin paras oivallus. Usein ne on sijoiteltu erittäin oveliin ja mielenkiintoisiin paikkoihin, ja niitä on hauska etsiä jokaisesta kentästä. Jokaisessa kentässä on vain yksi vihreä kristalli, mutta oranssien kristallien lukumäärä vaihtelee kokoajan.

Pelissä on 6 erityyppistä kenttää, jotka aina vaihtuvat vaikeammiksi. Kenttäsuunnittelu on kuitenkin pelin pahin tapaus, koska pelin ensimmäiset kentät ovat niin lyhyitä ja typeriä, että noin 40-50% pelin kaikista kentistä ovat liian helppoja. Lisäksi vaikeusaste nousee kyllä liian nopeaksi, alussa on todella helppoa ja sitten lopuksi on liian vaikeaa. Pelin alussa kenttiin kyllä kyllästyy helposti, ja tuntuu että “tämä peli on aivan surkea”. Kuitenkin aina mennään vaan seuraavaan kenttään, vaikka tälläinen olo tuleekin. Aivan pelin lopussa on kuitenkin pelin parhaat kentät, joita jää helposti kaipaamaan. Tälläisissä kentissä seiniä vaihdellaan hyvin usein, koska pallohan tippuu aina alaspäin. Voit Wiimotella kääntää koko kentän vaikka ylösalaisin, eli toisinsanoen voit kääntää koko kenttää 90 astetta johonkin suuntaan, ja näin ollen maa onkin toisessa paikassa kuin äsken. Tälläiset vaihdokset ovat loistokkaita.

Lisäksi pelissä on loistavia salakenttiä, joita saa lisää keräämällä vihreitä kristalleja kentistä. Salakentät ovat kyllä nerokkaimpia kaikista. Usein nämä liittyvät johonkin tiettyyn teemaan. Mukana on mm. laskettelua ja vedessä surffailua, marmolikuulalla! Kuitenkin koska näitä loistokenttiä ei ole kuin 5-10 kappaletta, niin niitä ei kovin montaa kertaa jaksa innokkaasti läpäistä. Jos pelissä olisi 20-30 tälläistä loistavaa kenttää, pelin arvosana nousisi aivan huimasti. Mutta pitää plussana sanoa se, että kaikkia kenttiä voi myös pelata mirror -moodissa, eli peilikuvana. Tämän ominaisuuden saa käyttöönsä heti, kun pelin läpäisee ensimmäisen kerran. Lisäksi pelistä löytyy kaksinpeli. Asetuksista voi vaihtaa, näkyykö ruudut allekain vaiko vierekkäin. Kaksinpeli on yhtä yksinkertainen, kuin yksinpelikin. Mennään vain samoja kenttiä läpi ja katsotaan, kumpi on ensin maalissa. Molempien pelaajien täytyy kerätä kristallit, tietenkin.

Onko pallon pyöriminen tyylikästä?

Pelin grafiikka on melko yksinkertaista ja näin ollen varsin hienon näköistä. Kun miettii että kentällä on vain alusta ja seinät, pallo ja muutamia yksinkertaisia objekteja, niin tälläiseen peliin sopii melko hyvin tälläiset grafiikat. Kuitenkin voisi tässä sanoa, että GameCubella pystyttäisiin helposti samaan lopputulokseen. Kororinpa sisältää monenlaisia ja upeita marmolikuulia. Näitä eri kuulia saa menemällä kenttiä läpi. Palloja on kolmenlaisia: helppo, normaali ja vaikea. Voit valita itse, millä pallolla pelaat kenttiä läpi. Jotkut pallot ovat raskaampia, toiset pomppivat helpommin, toiset taas ovat nopeampia, ja jotkut ovat tasaisia.

Musiikit ovat yllättävän onnistuneita. Aivan pelin alussa on vain yksi musiikki, mutta musiikkeja tulee aina lisää sitä mukaa kun kenttiä läpäisee. Nämä avattavat musiikit ovat aina tietystä kentästä. “Classic” musiikki vaihtelee kentittäin, ja sitten jos pitää jostain erityisen kentän musiikista, voi sen pistää juuri päälle. Eli toisinsanoen Classic on niinkuin normaalit musiikit. Valitettavasti Kororinpaan olisi kuitenkin sopinut täydellisesti Excite Truckin kaltainen systeemi, josta voit ladata musiikkia SD- muistikortilta. Kuitenkin Kororinpan iloisin puoli on ehdottomasti musiikit, tälläistä japanilaista pimputusta on kaivattu.

Loppujenlopuksi Kororinpa ei ole mikään erikoinen peli, mutta voin suositella kokeilemaan mikäli pelityyppi kiinnostaa. Peliä on kuitenkin todella hauska pelata sen aikaa mitä se kestää. Loppujenlopuksi pelissä vain pyöritetään marmolikuulaa, jonka takia sitä ei kovin kauaa luultavasti jaksa pelata. Mikäli peli ei kiinnosta lainkaan, en suosittele edes kokeilemaan: Tästä saa iloa ainoastaan oikealla asenteella!