Soma Cruz, Castlevania: Aria of Sorrowin 18-vuotias nuorukainen palaa takaisin vampyyrimaailmaan seikkailemaan. Jälleen kerran taskukoossa, mutta kahdella ruudulla! Kuten Aria of Sorrowissa, niin myös tässäkin osassa Soma Cruzilla on käytössään läjäpäin sieluja, joita hyödyntäen Soma saa tuhottua viholliset tieltään helposti ja pääsemään etenemään nopeasti pelissä. Esimerkiksi leijuntakykyä hyödyntäen hyppy hidastuu ja Soma leijuu alas tyylikkäästi – tätä hyödyntäen pystyy mm. hyppäämään pidempiä hyppyjä.

Vampyyrihuuma alkaa vihdoinkin taas

Tarina alkaa kuitenkin Dawn of Sorrowissa siitä, kun Soma Cruz kohtaa Celian, oudon naisen paikassa, johon ei pelin edetessä enää palata. Celian päämäärä on tehdä uusi pimeyden lordi kohteistaan – ja se selviääkin tarinan edetessä miten käy tämän oudon suunnitelman kanssa. Celia hyökkää kuitenkin alussa Soma Cruzia vastaan loitsuillansa ja Soma saa käyttöönsä ensimmäiset kolme sielua. Tämän jälkeen päästäänkin itse linnaan selvittämään Celian katalat suunnitelmat…
Ja jos ei ole Aria of Sorrowia koskaan pelannut läpi, niin kannattaa ehdottomasti lukea Dawn of Sorrowin hieno prologi, jossa kerrotaan paljon Aria of Sorrowin tapahtumista. Librarysta taas löytää tietoja hahmojen historiasta ja sen sellaisesta. Soma Cruzin kehittäminenkin käy melko roolipelimäisen tyypillisesti eli leveleillä.

Nippelitietoa pelin hienouksista

Castlevania: Dawn of Sorrow on siis täysin puhdas jatko-osa tarinaltaan Aria of Sorrowille ja noudattaa hyvin Castlevanioidan mahtavaa vampyyriteemaa. Vaikka Dawn of Sorrowissa ei kosketusnäyttöä kovinkaan paljoa hyödynnetä ja idea ontuu niin se on silti DS:n parhaimpia pelejä tietenkin Castlevania: Portrait of Ruinin kanssa (DS:n toinen Castlevania, jonka tarina poikkeaa Soma Cruzin seikkailuista). Kuitenkin kosketusnäytön hyödyntämistä käytetään vain jääkuutioiden tuhoamisessa ja vastuksen viimeistelyssä. Vastuksen viimeistely käy nimittäin niin, että aina voitettuaan pelaaja piirtää stylus-kynällä tietynlaisen kuvion, joka tuhoaa vastuksen lopullisesti. Jos epäonnistuu piirtokohdassa niin vastus saa lisää elämää ja voimistuu. Kahden ruudun hyödyntäminen taas on tehty loistavasti. Yläruudussa näkyy kartta (tai vaihtoehtoisesti päähenkilön tiedot), kun taas alaruudussa tapahtuu itse pelin tapahtumat virheettömästi. Kaikki Castlevaniat eivät ole toki ihan “roolipelimäisiä”, mutta Dawn of Sorrow on onnistunut siinä täydellisesti (kuten Aria of Sorrowkin), että yhdistää roolipelin, kauhun kuin tasohyppelynkin jännittäväksi kokonaisuudeksi, joka vie pelaajan kauas vampyyrilinnaan keskelle vertahyytävää seikkailua.

Jos minun pitäisi mainita peli, joka muistuttaa tyyliltään Castlevania: Dawn of Sorrowia, sanoisin ehdottomasti 2D:nä toimivia Metroideja sellaisiksi, vaikkapa Metroid Fusionia – vain ilman sitä roolipelielementtiä. Somalla on tietenkin sielujen lisäksi käytössään valikoima aseita, joita voi ostaa joko Hammerilta tai pyytää Yokoa kehittämään esimerkiksi oma kirves – tietenkin sieluja hyödyntäen – vahvemmaksi. Aseita löytää myös toki ympäri linnaa, mutta tämä puoli on ehdottomasti jätetty pelissä paljon onnettomammaksi kuin DS:n toisessa Linnavaanijassa, Castlevania: Portrait of Ruinissa.

Mitä kritisoitavaa ja ylistettävää?

Pelattavuus on yllättävän loistavaa. Kontrollit ovat moitteettomia eli nuolista itse hahmo liikkuu, Y-napista hahmo lyö ja B-napista hyppii. Tallennuskin on helppoa, se tapahtuu melkein täysin samanlaisesti kuin Metroid Fusionissa eli pelaajan pitää löytää tallennus-huone. Vastukset ovat sopivan haastavia, eikä mitään lällyjä ja nopeasti voitettavia. Vastusten haastavuutta lisää toki se “kosketusnäytön hyödyntäminen”, mistä selitinkin jo tuossa ylempänä. Vihollisissakaan ei ole oikein moitittavaa, koska pelistä löytyy myös haastavia pikkuvihollisia. Tunnelma taas pelissä on täysin katossa, ja luojan kiitos Dawn of Sorrow on paljon eläväisempi hahmopuoleltaan, kuin Portrait of Ruin. Hahmojen piirteet ja persoonatkin kuvastuu vähintään kiitettävästi, eikä Somaan voi olla samaistumatta. Pelissä on myös tietenkin huonoja puolia, nimittäin itse en pitänyt siitä, että peli toistaa itseään oikeastaan älyttömän paljon (etsi vastus, tarkkaile tarinaa, etsi uusi vastus ja niin edespäin). No, onneksi linna on uskomattoman suuri, joten ainakaan pelattavuus ei lopu kesken. Ja vastustaistelut ovat uskomattoman eeppisiä, mieleen jää pakostakin monia taisteluita. Musiikissakaan ei ole moittimista, ne ovat loistavia, vaikka niitä olisi toki voinut olla ehkä enemmänkin…

Tosiaan, jos haluat täydellisen seikkailun DS:lle ja pidät kauhusta, seikkailusta ja ehkäpä jopa roolipeleistä, Castlevania: Dawn of Sorrow on ehdoton pakkohankinta, jos vain DS:n omistat.